Viiniretkellä jossain päin Suomea
Kulutimme yhteisen aikuisten lomaviikkomme kiertelemällä itäsuomalaisia viinitiloja ja maistelemalla niiden tuotantoa. Totuus ei ole ihan yhtä glamuuri kuin se jonkun korvissa saattaa kuulostaa. Toki viinimyymälät olivat pääasiassa viehättäviä, ja näissä paikkakuntiensa ykkösmatkailukohteissa tuli mukava turistifiilis.
Kimmokkeen viiniretkeemme saimme erästä valtakunnan ykköslehdeksi itseään nimittävästä aviisista. Lehdestä kannattaa napsia ruokaohjeet ja valikoidusti matkailuvinkkejä, arvovärittyneisiin uutisiin ei ole niin uskominen. Tällä kertaa olisi pitänyt suhtautua maalaisjärki-suodattimen kera myös matkailuvinkkeihin. Kuten viinitilat kotisivuillaan auliisti kertoivat, varsinaisia tastingeja – maistelutilaisuuksia – järjestetään vain ryhmille. Onneksi useimmissa viinipaikoissa sai kuitenkin johonkin hintaan lasillisen viiniä nenänsä eteen. MUTTA vain viiniä, ei kuohuvaa sellaista.
Lehtijutun teema ja meidän kimmokkeemme oli nimenomaan kotimaisten kuohujuomien yllättävän korkea taso. Mutta ei syrjäinen viineri tietenkään kalliin kuohujuomapullon korkkia yhden tai kahden maistelijan takia raota. Pisteet menevät tässä asiassa Champagnen maakuntaan; elitistisissä, virallisen brändin kuohujuomissa poreet kestävät helposti seuraavaan päivään.
Mutta pääsimme kuin pääsimmekin kotimaisen viinin ja siiderin makuun. Muutama marjaherkkukin tuli palan painikkeeksi maistettua. Lähtöoletus ei maistelemalla juuri muuttunut. Pidin kotimaisia viinejä turhan makeina litkuina, joihin oman maan antimet antavat pääasiassa omituisen sivumaun. Tämä toteutui ehdottomasti tyrniviinissä, omena oli ihan ok.
Kuohujuomissa minua kiinnosti erityisesti vadelmakuohu, jota ainakin Pihamaan tila Kalkkisissa valmistaa. Kun maistiaisia ei yllämainituista syistä saatu, päädyin pienemmän riskin tuotteeseen, tilan omaan siideriin. Vitsikkäästi 2,5 kilon kahvalliseen mansikkalaatikkoon pakattu sixpäki oli mukava tuliainen illan sukulaisvierailua ajatellen.
Suomen vanhimman viinitilan, ilomantsilaisen Hermannin (miksi minulle tulee aina mieleen Peltohermanni?) viinibaarissa sentään pääsimme maistelemaan kuohuvia ostopäätöstä ryydittämään. Tuomio oli sen suuntainen, että todella kylmänä ne ovat ihan ok. Mukaan lähti pari putelia hämmentävän kirkkaan väristä ja ei juuri minkään makuista koivun mahlasta valmistettua skumppaa.
Palvelu kaikissa kohteissa oli ihan kohtalaista, mutta Ilomantsin ehtoisa emäntä pesi etelän vetelät viinikauppiaat mennen tullen. Ilman hänen uskottavaa esittelyään olisivat Koiwut jääneet ostamatta.
Kotimaisten viinitilojen antimet ovat pikkuhiljaa hiipimässä kuluttajien tietoisuuteen. Toinen oli tilanne kymmenkunta vuotta sitten, kun sain ensikosketuksen tähän elinkeinoon. Pieni huhmarilainen viinitila teki vaikutuksen käsittämättömän kauniilla sijainnillaan pohjoiskarjalaisine vaaranäkymineen (voiko niillä leveyksillä puhua jo vaaroista?). Tilan emäntä arveli, että tuotanto siirtyy eläkkeelle heidän myötään, koska lapsia ei viinimarjojen tilsiminen kiinnosta. Niin on tainnut käydäkin, koska ainakaan googlettamalla en ko. tilaa enää löytänyt.
Kauniiden maisemien lisäksi jäin silloin vuosituhannen alkumetreillä miettimään, mikä ihme on, etteivät oman maan viinit menesty. Mielessäni sikisi huimat markkinointisuunnitelmat sekä tietenkin sen pienen marjatilan lunastaminen ja työväenopiston viinivalmistuskurssin käyminen. Suunnitelmat jäivät haaveilun asteelle. Onneksi tilaviinien markkinointi on kehittynyt kymmenessä vuodessa ilman minun panostustanikin.
Toinen viinitilojen murheenkryyni on tietenkin tiukka alkoholilakimme. Monella tilalla tiputellaan myös tiukempaa tavaraa, mutta niitä ei saa myydä mukaan. Hyvin harva turisti muistaa enää kotiin palattuaan tehdä monopoliyhtiön kautta likööritilauksen – etenkin jos minimitilaus on 12 lekaa. Veikkaan, että viinitilojen väkevien tuotteiden myynnin vapauttaminen ei ryöpsäyttäisi maamme alkoholiongelmaa yhtään sen pahemmaksi kuin se nykyisellään on.
Kimmokkeen viiniretkeemme saimme erästä valtakunnan ykköslehdeksi itseään nimittävästä aviisista. Lehdestä kannattaa napsia ruokaohjeet ja valikoidusti matkailuvinkkejä, arvovärittyneisiin uutisiin ei ole niin uskominen. Tällä kertaa olisi pitänyt suhtautua maalaisjärki-suodattimen kera myös matkailuvinkkeihin. Kuten viinitilat kotisivuillaan auliisti kertoivat, varsinaisia tastingeja – maistelutilaisuuksia – järjestetään vain ryhmille. Onneksi useimmissa viinipaikoissa sai kuitenkin johonkin hintaan lasillisen viiniä nenänsä eteen. MUTTA vain viiniä, ei kuohuvaa sellaista.
Lehtijutun teema ja meidän kimmokkeemme oli nimenomaan kotimaisten kuohujuomien yllättävän korkea taso. Mutta ei syrjäinen viineri tietenkään kalliin kuohujuomapullon korkkia yhden tai kahden maistelijan takia raota. Pisteet menevät tässä asiassa Champagnen maakuntaan; elitistisissä, virallisen brändin kuohujuomissa poreet kestävät helposti seuraavaan päivään.
Mutta pääsimme kuin pääsimmekin kotimaisen viinin ja siiderin makuun. Muutama marjaherkkukin tuli palan painikkeeksi maistettua. Lähtöoletus ei maistelemalla juuri muuttunut. Pidin kotimaisia viinejä turhan makeina litkuina, joihin oman maan antimet antavat pääasiassa omituisen sivumaun. Tämä toteutui ehdottomasti tyrniviinissä, omena oli ihan ok.
Kuohujuomissa minua kiinnosti erityisesti vadelmakuohu, jota ainakin Pihamaan tila Kalkkisissa valmistaa. Kun maistiaisia ei yllämainituista syistä saatu, päädyin pienemmän riskin tuotteeseen, tilan omaan siideriin. Vitsikkäästi 2,5 kilon kahvalliseen mansikkalaatikkoon pakattu sixpäki oli mukava tuliainen illan sukulaisvierailua ajatellen.
Suomen vanhimman viinitilan, ilomantsilaisen Hermannin (miksi minulle tulee aina mieleen Peltohermanni?) viinibaarissa sentään pääsimme maistelemaan kuohuvia ostopäätöstä ryydittämään. Tuomio oli sen suuntainen, että todella kylmänä ne ovat ihan ok. Mukaan lähti pari putelia hämmentävän kirkkaan väristä ja ei juuri minkään makuista koivun mahlasta valmistettua skumppaa.
Palvelu kaikissa kohteissa oli ihan kohtalaista, mutta Ilomantsin ehtoisa emäntä pesi etelän vetelät viinikauppiaat mennen tullen. Ilman hänen uskottavaa esittelyään olisivat Koiwut jääneet ostamatta.
Kotimaisten viinitilojen antimet ovat pikkuhiljaa hiipimässä kuluttajien tietoisuuteen. Toinen oli tilanne kymmenkunta vuotta sitten, kun sain ensikosketuksen tähän elinkeinoon. Pieni huhmarilainen viinitila teki vaikutuksen käsittämättömän kauniilla sijainnillaan pohjoiskarjalaisine vaaranäkymineen (voiko niillä leveyksillä puhua jo vaaroista?). Tilan emäntä arveli, että tuotanto siirtyy eläkkeelle heidän myötään, koska lapsia ei viinimarjojen tilsiminen kiinnosta. Niin on tainnut käydäkin, koska ainakaan googlettamalla en ko. tilaa enää löytänyt.
Kauniiden maisemien lisäksi jäin silloin vuosituhannen alkumetreillä miettimään, mikä ihme on, etteivät oman maan viinit menesty. Mielessäni sikisi huimat markkinointisuunnitelmat sekä tietenkin sen pienen marjatilan lunastaminen ja työväenopiston viinivalmistuskurssin käyminen. Suunnitelmat jäivät haaveilun asteelle. Onneksi tilaviinien markkinointi on kehittynyt kymmenessä vuodessa ilman minun panostustanikin.
Toinen viinitilojen murheenkryyni on tietenkin tiukka alkoholilakimme. Monella tilalla tiputellaan myös tiukempaa tavaraa, mutta niitä ei saa myydä mukaan. Hyvin harva turisti muistaa enää kotiin palattuaan tehdä monopoliyhtiön kautta likööritilauksen – etenkin jos minimitilaus on 12 lekaa. Veikkaan, että viinitilojen väkevien tuotteiden myynnin vapauttaminen ei ryöpsäyttäisi maamme alkoholiongelmaa yhtään sen pahemmaksi kuin se nykyisellään on.
Kommentit