Kuolematon?
Minä en pelkää kuolemaa. En kerta kaikkiaan ymmärrä sitä, että joku lähtee pois pysyvästi. Olen toki myös sen verran hilpeä ihminen, etten suostu murehtimaan asioita, jotka eivät murehtimalla parane (onko edes olemassa asioita, jotka paranevat?).
Tietenkin olen huolissani lapsieni, läheisteni, jopa kissojeni hyvinvoinnista. Joskus liikenteessä liukkaalla olen ollut satavarma, että tästä reissusta ei ehjin nahoin selvitä. Mutta silloinkin olen mielikuvitellut vain jonkinlaisen onnettomuuden, joka aiheuttaa taloudellisia ja fyysisiä kärsimyksiä. Ei mitään lopullista.
Lapsena tiesin, että taivas on kirkas valkoinen maailma, jossa enkelit nukkuvat kerrossängyissä makuusaleissaan. Olin ilmeisesti myös alitajuisesti hahmotellut sen toisen, vähän kuumemman paikan. Näin toistuvasti painajaisia, joissa ihmiset tippuivat katujen raoista pimeisiin, liejuisiin luoliin. Luolissa fetsipäiset gorillat soutelivat krokotiileilla paimentamassa ihmisuhreja. Fetsit ahdistavat minua vieläkin.
Ystäväni kertoi, että ennen pitkää terapiajaksoa hän mietti kuolemaa joka päivä. Olen tuumaillut sitä paljon. Yrittänyt ymmärtää. Mutta synkimmälläkään hetkelläni (toki niitäkin on) eivät aivoni taivu ajattelemaan kuolemaa.
Saattohoidon ammattilaiset tunnistavat kuoleman merkit ihmisessä. Minusta se on lohdullista. Ei mitään henkimaailman hommia, vaan selkeitä fyysisiä merkkejä kehossa, joka ei enää jaksa toimia.
Olin paikalla, kun ex-appeni menehtyi, enkä sittenkään pystynyt sisäistämään, että tämä oli nyt tässä. Sairaalasarjoista tuttu ekg-käyrä hiljeni kierros kierrokselta, kunnes se ei enää jaksanut nousta. Lääkäri kävi sanomassa meille, että älkää sitä käyrää tuijottako, mutta ihminen kaipaa jotain konkreettista. Surun ja huolen läheisten jaksamisesta tunnistaa toki ilman käyriäkin.
Suhtautumiseeni vaikuttaa luonnollisesti myös se, että en ole menettänyt ketään läheistäni. Olen sen verran taikauskoinen, että asian mainitseminen hirvittää. Jos sylkäisen varmuuden vuoksi kolmesti vasemman olan yli nyt kun kirjoitin sen?
Ehkä kuolema on minulle niin vieras, koska siitä ei sovi vitsailla.
Tietenkin olen huolissani lapsieni, läheisteni, jopa kissojeni hyvinvoinnista. Joskus liikenteessä liukkaalla olen ollut satavarma, että tästä reissusta ei ehjin nahoin selvitä. Mutta silloinkin olen mielikuvitellut vain jonkinlaisen onnettomuuden, joka aiheuttaa taloudellisia ja fyysisiä kärsimyksiä. Ei mitään lopullista.
Lapsena tiesin, että taivas on kirkas valkoinen maailma, jossa enkelit nukkuvat kerrossängyissä makuusaleissaan. Olin ilmeisesti myös alitajuisesti hahmotellut sen toisen, vähän kuumemman paikan. Näin toistuvasti painajaisia, joissa ihmiset tippuivat katujen raoista pimeisiin, liejuisiin luoliin. Luolissa fetsipäiset gorillat soutelivat krokotiileilla paimentamassa ihmisuhreja. Fetsit ahdistavat minua vieläkin.
Ystäväni kertoi, että ennen pitkää terapiajaksoa hän mietti kuolemaa joka päivä. Olen tuumaillut sitä paljon. Yrittänyt ymmärtää. Mutta synkimmälläkään hetkelläni (toki niitäkin on) eivät aivoni taivu ajattelemaan kuolemaa.
Saattohoidon ammattilaiset tunnistavat kuoleman merkit ihmisessä. Minusta se on lohdullista. Ei mitään henkimaailman hommia, vaan selkeitä fyysisiä merkkejä kehossa, joka ei enää jaksa toimia.
Olin paikalla, kun ex-appeni menehtyi, enkä sittenkään pystynyt sisäistämään, että tämä oli nyt tässä. Sairaalasarjoista tuttu ekg-käyrä hiljeni kierros kierrokselta, kunnes se ei enää jaksanut nousta. Lääkäri kävi sanomassa meille, että älkää sitä käyrää tuijottako, mutta ihminen kaipaa jotain konkreettista. Surun ja huolen läheisten jaksamisesta tunnistaa toki ilman käyriäkin.
Suhtautumiseeni vaikuttaa luonnollisesti myös se, että en ole menettänyt ketään läheistäni. Olen sen verran taikauskoinen, että asian mainitseminen hirvittää. Jos sylkäisen varmuuden vuoksi kolmesti vasemman olan yli nyt kun kirjoitin sen?
Ehkä kuolema on minulle niin vieras, koska siitä ei sovi vitsailla.
Kommentit