Maailman paras elokuva on…

Sight and Sound -lehti on jälleen kerran julistanut maailman parhaat elokuvat. Koska en ole nähnyt kymmenestä mainitusta elokuvasta kuin kolme (enkä niistäkään yhtä jaksanut loppuun saakka), aloin miettiä omaa listaani. Olin jo vaipua epätoivoon, kunnes muistin, että olen jossain vaiheessa ollut tosi reipas ja kirjoittanut blogin leffakohtaan joitain lemppareitani. Sieltä sitten vaan bongaamaan ja päivittämään – listaus on about vuodelta 2007.

Vaan ei ole elokuvien paremmuusjärjestyksen paneminen helppoa. Ensiksikin pitäisi määritellä, millainen on hyvä elokuva. Minä kaipaan voimakkaita tunteita ja visuaalisuutta. Pitää olla yllätyksiä, ja katsomiskokemuksen jälkeen on jäätävä energinen olo. Hyvä elokuva jää mieleen, ja sille muodostuu oma tunnetilansa katsomista seuraavien viikkojen aikana. Elokuva on kaikkien osatekijöidensä onnistunut summa, jonka ohjaaja taikoo kasaan. Jos jokin yksittäinen seikka – näytteleminen tai vaikka ääni – kiinnittää huomion, ollaan ojassa. Joskus jo pelkät alkutekstit ovat niin upeat, että koko muunkin elokuvan tulee olla samaa tasoa. Tässä onnistui Se7en (David Fincher, 1995).

Hyvä elokuva kestää katsomista. Toisella ja kolmannella kerralla siitä saa irti ehkä jotain muuta kuin ensimmäisellä kerralla. Suurimman pettymyksen aiheuttavat kertakäyttöelokuvat, jotka eivät enää iskekään toisella kerralla. Vika ei välttämättä ole elokuvassa. Joskus oma elämäntilanne on tehnyt elokuvasta koskettavamman kuin se onkaan.

Tästä syystä en ole uskaltanut katsoa ihanan Sofia Coppolan Marie Antoinettea (2006) toista kertaa. Kaikissa hänen elokuvissaan on aivan erityinen, viipyilevä tunnelma – itse asiassa se on täsmälleen sama oli kyseessä Tokion loistohotelli (Lost in Translation, 2003) tai 70-luku Yhdysvaltain järvialueella (Virgin Suicides, 1999). Kumpikin edellä mainituista menetti hohtonsa debyyttikatselun jälkeen. Mitenköhän käy vuonna 2010 ilmestyneen Somewheren kanssa?

Joskus elokuva kolahtaa vasta toisella katsomisella. Näin on käynyt esimerkiksi Platoonin (Oliver Stone, 1986) ja Valkoisen kreivittären (James Ivory, 2005) kanssa. Jälkimmäisen katsoin ensin isolta kankaalta, mutta vasta pienessä ruudussa syttyi taika.

Monet elokuvat on pilattu ennakkokohulla. Ei kohun tarvitse olla sen suurempi kuin muutaman kaverin kehut. Syntyy ennakko-odotuksia, joita elokuva ei täytä. Usein välttelen huippukehuttuja elokuvia, koska en usko niiden tekevän niin suurta vaikutusta juuri kohun ja kehun takia. Sen takia lykkäsin esimerkiksi Slummien miljonäärin (Danny Boyle, 2008) katsomista – mikä on todella harmi. Se olisi ollut hieno nähdä ja kokea valkokankaalla.

Pelkkä leffalista ei anna kenellekään mitään (muuta kuin kirjoittajalleen päänvaivaa), joten yritän perustella, miksi mikäkin elokuva, ohjaaja tai genre on mainittu. Yritän myös laatia jonkinlaisen yleiskuvauksen, mistä elokuvassa on kyse. Tarkemmat faktat kannattaa tsekata imdb.comista, joka on todella koukuttava nettisivusto. Elokuvien nimet ovat iloisesti sekaisin suomeksi tai alkuperäiskielellä. Intuitiolla mennään.

Lukijoiden kommentit ovat tervetulleita. Erityisesti kiinnostaa tietysti se, jos taideteos, joka on minulle tärkeä, on jättänyt jonkun muun täysin kylmäksi. Siitähän voi syntyä jopa keskustelu!

Harmittaa jo etukäteen kaikki ne mestariteokset, jotka nyt unohdan.

15. Wild at Heart (David Lynch 1990)
Elokuvissa Vaasassa 1 kerran, Pieneltä ruudulta yli 10, Dvd Useita, Soundtrack on vinyylinä, Kirja luettu ja hyllyssä

Wild at Heart oli koko 90-luvun ajan lempielokuvani, ja sen perusteella valitsin mm. lapsilleni isän :) Tiputin elokuvan kuitenkin kärkisijoilta, koska se ei enää nykyisin tee minuun niin suurta vaikutusta. Jotkut hienot kohtaukset ovat ikuisesti jääneet mieleeni, mutta kokonaisuus on alkanut tuntua kovin tarkoitushakuiselta ja - - räikeältä.
Wild at Heart on road movie, jossa takaa-ajettu nuoripari ajelee läpi öisen Etelän. Elokuvana se jäi Lynchin edellisen, Blue Velvetin (1986) jalkoihin. Ehkä myöskään leffan ”nuoret” tähdet Nicolas Cage (s. 1964) ja Laura Dern (s. 1967) eivät sytyttäneet katsojia toivotulla tavalla. Mutta Willem Dafoe oli unotumaton pahis ja Harry Dean Stanton särki sydämen pahan noidan hyväksikäytettynä miesystävänä. Sivurooleissa vilahtelivat Twin Peaksin (1990–1991) Sherilynnit.

Elokuva perustuu Barry Giffordin kirjaan Wild at Heart: The Sotry of Sailor and Lula, joka on ollut myynnissä Suomessa englanninkielisenä. Kuinka kukaan voi vastustaa tarinaa, jonka päähenkilöiden nimet on Sailor ja Luna?

Nimeän David Lynchin väkivallalla mässäilevien, sarjakuvamaisten elokuvien kantaisäksi. Elokuvissa on aina paljon mieleen jääviä sivuhahmoja ja aivan loistava musiikki. Tätä samaa polkua ovat kulkeneet mm. Quentin Tarantino, Coenin veljekset ja Robert Rodriguez. Pöyristyneille vastaanväittäjille kiirehdin lisäämään: Toki jokainen mainituista on kehittänyt tyyliä omaan suuntaansa.

Pulp Fiction (Quentin Tarantino, 1994) on vieläkin yksi parhaimmista ikinä tehdyistä episodielokuvista. Sitä on epäilemättä myös parodioitu enemmän kuin Citizen Kanea (Orson Welles, 1941) – hyvä saavutus, kun kirittävää on puoli vuosisataa. Tarantinon elokuvien soundtrackit ovat jopa parempia kuin itse elokuvat.

Fargo (Joel Coen, Ethan Coen, 1996) on absoluuttisella tragikomiikallaan hyvin epäamerikkalainen elokuva. Kuten kaikilla hyvillä ohjaajilla, myös Coenin veljeksillä on tullut täysiä floppeja. Mutta vika ei välttämättä ole elokuvassa.

14. Blues Brothers (John Landis 1980)
Elokuvissa Ehkä ei, Pieneltä ruudulta yli 10, Dvd on, Soundtrack on vinyylinä

Ah, jo toinen road movie, jossa on hieno soundtrack. Kertonee jotain kirjoittajan mieltymyksistä. Blues Brothers on pienistä musikaalipätkistä yhteen liimattu kokonaisuus. Ja minähän vihaan musikaaleja – kaikkia muita paitsi tätä. Jake ja Elwood Bluesin matkaa Chicagoon tahdittaa uskomaton määrä hyvää musiikkia ja ällistyttäviä muusikoita. Nokkela sanailu ja cool suhtautuminen kaikkeen tuovat lisäpisteitä. Tätä ei olisi voinut esittää uskottavasti missään muussa kuin elokuvan muodossa. Jatko-osasta en pitänyt.

Blues Brothersin kanssa samaan, musiikintäyteiseen jätkäelokuvien genreen kuuluvat esimerkiksi mainiot Housut pois (Peter Cattaneo, 1997) ja The Commitments (Alan Parker, 1990). Tiedättehän tyylin; on hullu idea ja se toteutetaan monien vastoinkäymisten kautta. Ne kestävät hyvin useita katselukertoja, ja parhaimmillaan niiden muistelu muodostaa oman pienen sukupolvikokemuksensa.

13. Englantilainen potilas (Anthony Minghella 1996)
Elokuvissa Helsingissä 1, Pieneltä ruudulta yli 5, Dvd on ostoslistalla, Kirjaa en ole halunnut lukea

Englantilainen potilas on noussut favoritelistalleni pikkuhiljaa. Aluksi se oli vain yksi mammuttielokuva muiden joukossa. Hyvä, muttei erityinen. Ehkä sana ”potilas” nimessä aiheutti huonoja mielleyhtymiä. Elokuvan roolitus on uskomaton, täydellinen, mahtava. Ensimmäisenä täytyy mainita vähemmän ilmeiset herrat Naveen Andrews ja Colin Firth, joista ensin mainittu on salaperäinen pomminpurkaja ja jälkimmäinen todella v-mainen petetty aviomies. Yllättäen Willem Dafoe ei vie koko show’ta vuoteessa kasvottomana makaavalta Ralph Fiennesiltä. Elokuvan tähdet ovat ihanat naiset aavikolla ja linnanrähjässä, Kristin Scott Thomas ja Juliette Binoche. En osaa päättää, kumpi sopii paremmin rooliinsa, aristokraatti, joka antaa tunteilleen vallan, vai maailman kiltein ja velvollisuudentuntoisin sairaanhoitaja.

Elokuvan tarina on niin monimutkainen, etten yritäkään selittää sitä. Pienten ihmisten elämä sotkeutuu sodan kiemuroihin ikävällä tavalla. Loppu on kuitenkin onnellinen. Vai onko?

12. Once Were Warriors (Lee Tamahori 1994)
Elokuvissa, en ole varma kaupungista, 1 kerran, pieneltä ruudulta 1, Dvd:tä ei ole, Soundtrack on, Kirja on hyllyssä ja luettu

Kerran sotureita on raju kuvaus uusseelantilaisten maorien elämästä. Slummimeininkiä ei kaunistella, ja kauhistelukin on jätetty katsojan valinnaksi. Se kuuluu niihin harvoihin elokuviin, jotka ovat yhtä hyviä kuin kirja. Tosin kirja jatkuu pidemmälle ja on vielä surullisempi.

Elokuva jää vähän irralliseksi muussa elokuvakentässä. Sen näyttelijöitä on kyllä nähty sivurooleissa Hollywood-tuotannoissakin. Jatko-osa oli outo ja turha.

11. Gone with the Wind (Victor Fleming, George Cukor, Sam Wood 1939)
Elokuvissa Lappeenrannassa 2, pieneltä ruudulta yli 20, Dvd useita hyllyssä, Kirja useita hyllyssä

Suuresta kirjasta syntyi suuri elokuva. Niin suuri, että sitä tekemään tarvittiin kolme ohjaajaa ja poltettiin King Kongin (ohjaaja epäselvä, 1933) lavasteet. Tämän kaiken tiesin jo ennen kuin äiti vei minut katsomaan elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 80-luvun alkuhetkinä. Tottahan minä spektaakkeliin ihastuin.

Olen nähnyt Tuulen viemään ehkä useammin kuin minkään muun leffan, lukenutkin monesti. Se on ollut tykkäyslistallani epäilemättä pisimpään, ja olen analysoinut sen syvempiä tarkoitusperiä omaksi ilokseni. Tuulen viemäähän on varsinainen yhden hitin ihme, Margaret Michelin elämäntyö, joka ei koskaan saanut jatkoa (ainakaan sellaista, jonka minä olisin hyväksynyt). Ajoitus oli oikea, sota-aikana ei ehkä olisi enää lähdetty kuvaamaan jättituotantoa, ja sotien jälkeen oltiin liian kyynisiä – eikä ehkä olisi haluttu muistuttaa amerikkalaisia yhdestä toisesta epäonnisesta sodasta.

Tuulen viemään näkyvintä paria esittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Tarinan todellinen sielu on kuitenkin kakkosparin, eli Olivia de Havillandin ja Leslie Howardin käsissä. Eivät he missään nimessä parempia tai rooleihinsa sopivampia näyttelijöitä ole (tosin aiemmin raikulirooleja näytellyt Olivia d H on täydellinen Melanie), mutta heidän rakkaustarinansa on koko elokuvan – ja kirjan – ydin. Scarlett O’Hara vouhottaa, menee naimisiin ja tekee rahaa, Rhett Butler myhäilee, mutta Etelä arvoineen on ja pysyy. Siinä sivussa käydään myös Etelän kannalta nolosti päättynyt sota ja orjat saavat vapautensa.

Elokuva on iso ja pompöösi. Naisten puvut ovat mahtavia ja maisemat ylväitä. Tarina on hieno, vaikka epäuskottava. Yhdysvaltain historia ja arvomaailma tulevat tutuiksi. Loppukohtaus on kuuluisa, koska se on vähän onneton. Mutta ilman sitä ei Tuulen viemää olisi niin iso.

10. Garpin maailma (George Roy Hill 1982)
Elokuvissa 0, Pieneltä ruudulta yli 5, Dvd:n voisin hankkia, Kirjoja hyllyssä parilla ei kielellä, luettu on

Garpin maailmaa ei voi selittää. Se pitää nähdä tai lukea. Tai sekä että. T.S. Garpin ja hänen Jenny-äitinsä maailma on kummallinen. Siellä tavataan John Irvingille tyypillisiä elementtejä, kuten painimista. Pääosan esittäjä on tietenkin kirjailija jne. Robin Williams on erinomainen valinta Garpiksi ja Glen Close hänen äidikseen.

Kaikki John Irvingin kirjoista tehdyt elokuvat ovat hyviä. Tai ei olekaan. Kaikki isäni hotellit filmatioitiin 1984, ja se oli todella sekava ja huono, vaikka kirja on kenties Irvingin paras. Mutta ainakin Cider House Rules (1999) ja The Door in the Floor (2004) ovat koskettavia, vaikka jälkimmäiseen ei ole mahdutettukaan kuin ehkä neljännes kirjan tarinasta.

Inhimillisistä pienten ihmisten pienistä tarinoista on uransa rakentanut myös Lasse Hallström. Hänen tunnetuin elokuvansa lienee tulevilla supertähdillä (Johnny Depp, Leonardo DiCaprio, Juliette Lewis) ryyditetty Gilbet Grape (1993), vai olisiko se sittenkin Pieni Suklaapuoti (2000) tai Laivauutisia (2001). Maailmassa pitäisi olla enemmän hänen kaltaisiaan ohjaajia, jotka tekevät hyvän mielen elokuvia.

9. Le Havre (Aki Kaurismäki 2011)
Elokuvissa Helsingissä 1

Le Havre on joukkion uusin elokuva, vaikka se ei missään nimessä ole moderni kerronnaltaan tai maailmaltaan. Se on ajaton. Tiukasti Le Havren kanssa tällaisten elokuvien maininnasta kamppaili Kilimanjaron lumet (Robert Guédiguian, 2011). En ole mikään Kaurismäki-fani, mutta (lähes yhtä yleinen väite kuin ”en ole feministi, mutta…? totta kai arvostan hänen vankkaa tyyliään. Tosin tykkään noin keskimäärin enemmän Mikan elokuvista kuin Akin.

Summa summarum Le Havre on kaunis elokuva niin ilmeeltään, tarinaltaan kuin ihmisiltäänkin. Kaunis ja herkkä. Ihmiset ovat ihan yhtä hajoavaisia kuin Aki Kaurimäen elokuvissa yleensäkin, mutta nyt heitä suojelee meri-ilmasto tai joku muu elementti. He eivät ole NIIN rappiolla kuin Helsingissä (onhan sekin meren rannalla, kyllä) kuvatuissa elokuvissa.

Ranskalaisen elokuvakerronnan lisäksi Kaurismäen aikuinen ote tuo mieleen hienot brittituttavuudet, kuten Mike Leigh’n. Mike Leigh ei päässyt listalle millään yksittäisellä elokuvallaan, koska mikään niistä ei ole jäänyt erityisesti mieleen – hänen kuvaamansa maailma on. Jos Mike Leigh on ihan vieras tuttavuus, kannattaa tutustua vaikka uusimpaan: Vuosi elämästäni (2010) löytyy dvd-vuokraamoista tälläkin hetkellä. Lesley Manville tekee siinä oscarit ja muutkin pystit ansainneen suorituksen hyvin hauraana ja rikkinäisenä naisena.

8. Doors (Oliver Stone, 1991)
Elokuvissa Vaasassa 1, Pieneltä ruudulta pari–kolme kertaa, taitaa olla boxilla, Soundtrackia ei ole, mutta muuta musiikkia toki

Taas musiikkielokuva! Maineeni musikaalien vihaajana kärsii elokuva elokuvalta. Sen lisäksi, että Doors oli hieno elokuva ja siinä oli kohtauksia, jotka panivat parikymppisen katsojan miettimään omaa elämäänsä, sen katsomisajankohtaan liittyi isoja muutoksia ja aatoksia. Muistan edelleen kauniin, elokuisen illan, kun palasin katsomasta Doorsia. Väitän jopa muistavani, mitä ajattelin silloin. Mutta sitä en tietenkään kerro.

Elokuva kertoo Jim Morrisonista ja Doorsista. Tässä järjestyksessä. Se kertoo myös hiukan Jim Morrsionin tyttöystävästä, Pamela Coursonista, jota Meg Ryan esitti yllättävän hyvin. Kaikki varmaan muistavat, että Val Kilmer oli paremman näköinen kuin varsinainen Jim Morrsison.

Vaikka leffassa oli ihan liikaa intiaanihaahuilua ja muuta trippailua, oli se oikein toimiva paketti. Pelkkä bänditarinan esittäminen eksyy helposti musiikkivideo- ja lavavetokokoelmaksi. Jimin ja Pamelan parisuhde viehätti minua. Pimeää? Ehkä.

Ollie Stonen jälkeen myös Markku Pölönen onnistui kohtalaisesti tallettaessaan Rauli Badding Somerjoen elämän elokuvaksi Badding (2000). Tosin Janne Reinikainen oli vähän liian ahdistunut ja häröilevä. Peter Frantzenin Ossista tuli yksi tuttu mieleen.

7. Haaveiden kehä (Matti Ijäs, 2002)
Elokuvissa Helsingissä 1, Pieneltä ruudulta pari–kolme kertaa, Dvd on

Kotimaisen elokuvan valitettavasti kruunaamaton kuningas on Matti Ijäs. Jostain syystä tämä kasvukertomus–romanssi vetosi minuun todella paljon. Ehkä siinä on vähän vähemmän koijareita ja puliveivejä kuin Ijäksen elokuvissa keskimäärin. Eikä Vesa Vierikolla ole siinä roolia.

Sulevi Peltola vetäisee Rea Maurasen kanssa sellaisen romanssin, ettei Jollywoodissa ikinä päästä vastaavaan suoritukseen. Enempää en juonipaljasta.

Ijäksen kruunuprinssit, kuten Klaus Härö ja Dome Karukoski ansaitsevat ehdottomasti tulla mainituksi. Postia pappi Jaakobille on nerokas ja Äideistä parhain – se on ylimaallinen. Tummien perhosten koti kosketti enemmän elokuvana kuin kirjana.

Sen sijaan kotimaisesta ahdistuksesta Aku Louhimiehen tyyliin en ole koskaan pitänyt. Ovathan tarinat koskettavia, kyllä joo. Mutta jotenkin se on niin tarkoitushakuista. Etenkin kun Louhimies meni tunnustamaan, että viimeisimmän elokuvan (Vuosaari, 2012) nimi piti mennä muuttamaan myyvemmäksi.

Kotimaista elokuvaa ei pidä tietenkään mainita ilman Väinö Linnan teoksia. Olen vakaasti sitä mieltä, että niin Pohjantähti kuin Tuntematon sotilaskin ovat parempia ja henkilökohtaisempia kokemuksia kirjana.

6. Blade Runner (Ridley Scott 1982)
Elokuvissa Ehkä ei, Pieneltä ruudulta yli 5, Dvd on

Olenko käyttänyt jo monta kertaa ilmausta Elämää suurempi elokuva? Sillä siitähän tässä on kyse. Ridley Scott levittää eteemme pelottavan, mutta visuaalisesti hienon tulevaisuuskuvan. Kuka on ihminen, kuka ei – näiden perimmäisten kysymysten ääressä käydään. Eikä rakkauttakaan voida välttää, vaikka maailma tuntuu sortuvan ympäriltä.

Ilmeisesti alkuperäisessä tuotannossa oli joitain ongelmia, koska ohjaajalla oli tarve tehdä director’s cut vuosikymmeniä myöhemmin. Tarina kertoo, että vasta Thelma ja Louise oli niin suuri menestys, että Ridley Scottiin alettiin luottaa Hollywoodin suunnalla.

Blade Runner talutti valkokankaalle nousukiidossa olleen Harrison Fordin sekä niin–niin pahan Rutger Hauerin.

Koominen versio samasta aiheesta tehtiin jo muutama vuosi aiemmin, jolloin ilmestyi Mad Max (Geroge Miller, 1979). Poikkeuksellisesti kakkososa, eli Asfalttisoturi (sama ohjaaja, 1981) taisi olla parempi.

5. Jerusalem (Bille August 1996)
Elokuvissa 0, Pieneltä ruudulta noin 5 kertaa

Jerusalem on hieno eepos, jota toteuttamaan valjastettiin parhaat näyttelijät ja paras koneisto. Elokuvasta tehtiin myös pidempi tv-sarjaversio, joka on esitetty Suomenkin televisiossa useasti. Bille Augustin suurteos Jerusalem edustaa listalla ruotsalaistanskalaista elokuvagenreä, johon mahtuu kaikki Fanny ja Alexanderin (Ingmar Bergman 1982) ja Breaking the wavesin (Lars von Trier, 1996) väliltä. Ei hirveän reilua, mutta jollain lailla piti lista saada juostua kasaan. Ruotsissa ja Tanskassa tehdään nykyisin paljon hyvää elokuvaa. Toivottavasti mahdollisimman monet niistä saadaan levitykseen meille ja maailmalle. Arvomaailmoissamme voi olla hieman nyanssieroja, mutta pohjoismainen huumori on melko samanlaista.

4. Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Mike Newell, 1994)
Elokuvissa Tampereella 1, Pieneltä ruudulta yli 10, Dvd on

Ihana elokuva. Ihana, ihana, ihana. Se oli hauska jo ekalla katselukerralla, mutta en varmaankaan osannut arvata, että palaan siihen aina vaan uudestaan, kun tulee sellainen olo. Neljät häät ja yhdet hautajaiset kuuluu maailmassani otsikon Ihanat romanttiset komediat. Toimivimmat niistä tuntuvat nykyisin tulevan Britanniasta. Rakkautta vain (2003) tai Bridget Jones (2001) olisivat myös ansainneet päästä tälle listalle, mutta annoin paikan Neljille häille, koska se toimi aikoinaan tiennäyttäjänä.

Konseptin mukainen romanttinen komedia mahduttaa sisäänsä paljon kahjoja ihmisiä puuhailemassa yhdessä ja erikseen. On pikkutuhmaa huumoria ja toimintaa, pakollinen seksuaalivähemmistön edustaja jne. Lopussa sankari saa vihdoin naisen jonkun unohtumattoman sävelen tahtiin. Ihanaa! Leffoissa kierrätetään samoja brittinäyttelijöitä, mutta joitakin ylläreitäkin löytyy.

On amerikoistakin joskus joku onnistunut romanttinen komedia tullut. When Harry Met Sally valmistui jo – yllättävää kyllä – 1989. Sen sijaan erinomaisen Sinkkuelämää-sarjan jatkoksi kehitellyt elokuvat eivät ansaitse mainintaan millään listalla.

3. Don’t Come Knocking (Wim Wenders, 2005)
Elokuvissa Helsingissä 1, Pieneltä ruudulta pari–kolme kertaa, Dvd on

Don’t Come Knockingiin liittyy tarina: Olimme menossa katsomaan Valkoista kreivitärtä, mutta koska oli Finkinon lahjalippujen viimeinen voimassaolopäivä. Nyt jo edesmenneessä elokuvateatteri Forumissa oli niin pitkät jonot, ettemme ehtineet kreivitärtä katsomaan. Niinpä menimme katsomaan tätä surumielistä cowboy-elokuvaa, jonka ajattelimme olevan vähän liian masentava.

Valkokankaalle aukesikin amerikkalaisen sielunmaiseman lisäksi hieno, pieni hiljainen tarina, jonka vetovoimaa en osaa selittää vieläkään. Se vain kolahti – ja tekee sen aina vaan uudestaan. Sam Sheppard on niin cool, ettei ole tosikaan, ja Jessica Lange puolestaan to-del-la hottistäti.

Don’t Come Knockingin katsottuani minusta tuli Wim Wenders -fani. Saan olla ihailuni kanssa melko yksin. Olinhan toki tykännyt aiemmin esim. Maailman ääriin –leffasta (1991), mutten ollut ajatellut asiaa sen enemmän. Tai ehkä olin, mutten muista. Siitä on melko kauan. Uskaltauduin myös katsomaan Paris, Texasin (1984), ja sehän oli aivan mahtava ja hurmaava. Berliinin taivaan alla (1987) on ollut melko kauan boksilla. Odottelen sopivaa hetkeä.

Pari vuotta sitten Don’t Come Knocking olisi ollut listallani ykkösenä. Nyt päätin toisin.

2. Babel (Alejandro Gonzáles Inárritu, 2006)
Elokuvissa Helsingissä 1, Pieneltä ruudulta pari–kolme kertaa, Dvd on,

Minulla on joku etiäinen, että myös Babel-reissuun sisältyi jotain sählinkiä, mutten muista, mitä. Ainakin kävimme ensin luistelemassa Rautatientorilla. En oikein tiedä, mitä elokuvalta odotin, mutta en ainakaan elämää suurempaa kokemusta. Sitähän se oli.

Babel kertoo kolme toisiinsa solmiutuvaa tarinaa eri puolilta maapallon. Tarinoita siitä, miten ihmiset kaipaavat samanlaisia asioita, vaikka elävätkin kovin erilaisissa maailmoissa. Erilaisuuden lisäksi maailma näyttäytyy hyvin epäreiluna – eihän meistä kukaan saa osaansa valita. Kaikki ihmiset ovat ajattelemattomia ja itsekkäitä, mutta onko se niin paha?

Babel on merkkipaalu sarjassa Elokuvat, joissa itken ihan eri kohdassa kuin kaikki muut. Mutta jos en olisi itkenyt, leffa ei ehkä olisi minulle niin tärkeä.

Babelin voimakkaasta vaikutuksesta kertoo erinomaisesti se, että minusta yksi niistä kolmesta ihmiskohtalosta olisi voitu jättää kertomatta, kokonaan pois elokuvasta. Se ei tuo kokonaisuuteen mitään muuta tarpeellista kuin Kauko-Itä-ulottuvuuden.

Leffassa on mukana myös niminäyttelijöitä, mutta se ei onneksi häiritse tarinaa. Brad Pitt ja Cate Blanchett ovat sen verran rähjäisiä matkarasituksessaan ja aviokriisissään, että katsoja saa keskittyä rauhassa heidän henkilöhahmoihinsa.

Kaikesta huolimatta Babel on Alejandro Gonzáles Inárritun valoisin elokuva (sukunimestä puuttuu ännän päältä aaltoviiva, en vaan saanut sitä sinne). Maininnan arvoinen on ehdottomasti Javier Bardemin tuskaisesti tähdittämä Biutiful (2010). Sitä kautta taas pääsisimme monisanaiseen ja räiskyvään espanjalaisen elokuvan maailmaan, jonne emme kuitenkin uppoudu yhtään syvemmälle.

1. Piano (Jane Campion 1993)
Elokuvissa Kemissä 1, Pieneltä ruudulta yli 5, Dvd on, Soundtrack on, Kirjaa en ole halunnut lukea

Piano on pieni tarina – tuskin edes totta – joka on niin kauniisti kerrottu, että se jää mieleen. Tarina on sinänsä harvinaislaatuinen, koska se lähtee liikkeelle himosta, joka muuttuu rakkaudeksi. Siinä sivussa tulee selväksi, miten peri-brittiläinen arvomaailma kohtasi Uuden-Seelannin alkuasukkaiden kanssa 1800-luvun puolivälissä.

Jane Campionin elokuvat ovat  upeita. Hän on saanut minut epäilemään, että naisohjaajat osaavat tehdä naisille parempia elokuvia kuin miehet, vaikka elokuvamaailma onkin vielä vaan, edelleen, vuosikymmenestä toiseen miesten maailma.

Harvey Keitel tekee elämänsä roolin machona George Bainesina, josta löytyy myös herkkä puolensa. Tosin naiset kahmivat kaikki palkinnot; Holly Hunter sai Oscarin parhaasta naispääosasta, Anna Paquin sivuroolistaan ja ohjaaja itse käsikirjoituksesta.

Kaiken käärii kauniiksi paketiksi Michael Nymanin hypnoottinen pianomusiikki. En edes uskalla ajatella, mitä elokuva olisi ilman sitä.