Sinun lapsesi eivät ole sinun

Aikuiset voivat erota ja karata, perustaa uusperheitä, hylätä vanhoja. Aikuiset voivat vihata eksiään ja nyksiään, anoppeja, appia, kälyjä ja lankoja. Mutta millä h*vetin oikeudella aikuiset sotkevat asiansa niin, etteivät vanhemmat mahdu saman katon alle edes esikoisensa rippijuhlien ajaksi?

Hyvähän tässä on jeesustella, kun yhteisiä sukujuhlia ei ole ohjelmistossa vielä pariin vuoteen. Sydäntä kuitenkin särkee tutun rippilapsen puolesta. Mummo ei tule koko konfirmaatioon, isä ja hänen sisaruksensa käyvät kirkossa kääntymässä, mutta äidin luokse kakkukahville ei ole asiaa.

Turhautumisen tunnetta vahvistaa se, että kalikka osuu omaan nilkkaan. Omissakaan rippijuhlissani ei isän puolen sukua nähty kuin vilauksella kirkossa. Äiti kävi vielä kirkon pihalla kosiskelemassa ex-anoppiaan kaffeelle. Sama kahtiajakautumisen aika jatkui ylioppilasjuhlissa. Ristiäiset ja häät sentään jotenkin selvittiin. Pikkusiskon nuorimmaisen kastetilaisuudessa oli jo niin viileä fiilis, että melkein toivon, ettei suku enää tästä laajenisi.

Ei entisten puolisoiden tietenkään tarvitse toistensa kyljessä luuhata. Kun on toisesta eroon päässyt, se toki pitää.

Uuden ajan perhekäsitys tuo tullessaan uusia ja vanhoja sukulaisia, jakautuneita ystäväporukoita sekä puolen valitsemista sen mukaan, kumman ero-osapuolen kanssa on läheisempi tai vanhempi tuttu. Jonkun pitäisi kirjoittaa säännöt, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan. Tarvitsemme perhepoliittista auktoriteettia!

Oli tästä tuttavapiirissä sattuneessa episodista jotain hyötyäkin. Juttelimme asiasta pöyristyneinä lasten isän kanssa. Lupasimme pyhästi, että me emme ole niin tyhmiä ja itsekkäitä, että pilaisimme lapsemme suuren päivän, oli juhlan aiheena kristilliseen kirkkoyhteyteen liittyminen tai aikuistumis- ja ajattelemisleirin suorittaminen.

Jos vähän risiiniöljyä edes ex-langon pullaan…