Puuroa, merde!

Toisin kuin yleensä kuvitellaan, Suomi ei ole kallis maa. Tai jos on, niin on moni muukin. Ainakaan täällä Brysselissä ei tunnu mikään olevan halvempaa kuin kotona. Puolen litran kokispullon saa sentään eurolla. Halvan viinan perässä tänne ei kannata toivioretkeillä. Minipullo tuttua viiniä maksaa ihan yhtä paljon kuin Alkossakin. Mutta halpisviinejä on toki täällä Suomea kattavammat valikoimat – ruokakaupoissa.

Vakiteeni oli lähikaupassa viisi senttiä halvempaa kuin Rajamäen S-marketissa. Keskustan ruokakaupassa se onkin sitten 50 senttiä kalliimpaa. Ilmeisesti teemakuni on belgialainen, sillä teetäni myydään myös yksittäispakattuna.

Olen aina tykännyt käydä ruokakaupoissa ulkomailla. Yleensä vieraissa kokkailu on melko rajoittunutta, koska hotellihuoneissa on rajalliset ruuanlaitto- ja säilytysmahdollisuudet. Nyt on tilanne toinen, ja olen tutustunut innokkaasti paikallisten ruokakauppojen valikoimiin.

Yksi iso puute siirtotyöläiskotini varustuksessa on: ei uunia. Jouduin mm. jättämään markkinakojuun ne ihanat, puolivalmiit quichet (kymmenessä eri maussa), jotka olisi pitänyt kypsentää uunissa. Luulen, että le micro ei olisi tehnyt niille hyvää.

Nyt kun honeymoon on vielä kesken, paikallinen elintarvikevalikoima vaikuttaa paljon monipuolisemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin Suomessa. Ruokarakkauteen on tullut jo ryppyjäkin. Suklaa eri muodoissaan hallitsee karkkihyllyjä. Yksinoikeutta rikkovat vain M&M-pastillit – ja eivätkös nekin sisällä suklaata? Puuroainekset eivät sisälly tavallisten ruokakauppojen valikoimiin. Luomukaupasta sentään löytyi pussillinen karahiutaleita.

Kauppareissuihin tulee lisää variaatioita ja laajuutta, kun lapsukaiseni saapuvat seurakseni Brysseliin. Hyvästi sinkkusapuskat ja tervetuloa kunnon kotiruoka. En aio kertoa kakaroille, missä lähin mäkkäri sijaitsee…

Jotkut stereotyypit pitävät onneksi paikkansa. Kun lähikaupan myyjätyttö tiputti paahtoleipälaatikon käsistään, hän tuhahti: Merde!