Minun Tarantinoni

Kahlasin vähän jälkijunassa läpi viikon vanhan Nyt-liitteen, joka on omistettu elokuvaohjaaja Quentin Tarantinolle. Olen sen jäljiltä edelleen kevyesti pöyristynyt ja takajaloillani. Kaikki nämä ihmiset, joita Tarantino-aiheesta on kuultu, ovat ihan pöljiä, eivätkä ymmärrä Tarantinosta yhtään mitään.

Maestro Tarantino ei tyydy rikkomaan sääntöjä tai vaivaudu kirjoittamaan omiaan, hän kääntää säännöt päälaelleen – ja sitä kautta edukseen. Hyvä esimerkki tästä on kill your darlings -sääntö. Elokuvaohjaajat ovat kautta aikojen leikanneet noloina pois ne kohtaukset, jotka ovat heille kaikkein läheisimpiä. Ne, joiden ympärille koko leffa on mahdollisesti syntynyt, mutta jotka eivät edistä tarinan kulkua. Tarantino sen sijaan latoo tiskiin darlingin toisensa perään. Pakkomielteisen kliseisistä kohtauksista on tullut hänen tavaramerkkinsä – ja yksi suuren suosion syy.

Toinen asia, joka Nytissä jää aivan liian vähälle huomiolle, on musiikki. Sitä sivutaan mainitsemalla pari kuolematonta klassikkoa, jotka Tarantino on nostanut takaisin tietoisuuteemme. Mutta nämä erkkolaiset pölvästit eivät tajunneet, että Tarantino-elokuvien soundtrackit ovat kokonaisuuksia, kuunteluelämyksiä – lähes suurempia kuin elokuvat. Tai elämä.

Aina kun puhutaan Tarantino-elokuvista, mainitaan genrejen kopiointi ja viittaukset populaarikulttuurin eri kerrostumiin. Tarantinon kikkailu on kuitenkin syvällisempää kuin jonkun tyylin noudattaminen tai tutun viittauksen bongaaminen. Leffaretroilu on Tarantinon elokuvien ydin, se sitko, joka pitää teoksen kasassa. Katsojan ei ole tarkoitus tietää ja tunnistaa kaikkia viittauksia ja karaktäärejä, vaan luottaa auteuriin ja hypätä mukaan vietäväksi ja nauttia koko rahan edestä.

Vaikka QT korostaa työssään 70-luvun vaikutuksia nuoreen, kasvavaan ohjaajan alkuun, uskallan väittää, että on hän Lynchinsäkin katsonut.

Näkemykseni vain vahvistuivat, kun kävin katsomassa Tarantinon uutukaisen, Django unchained. Olihan se liian pitkä ja iso osa väkivallasta oli ihan turhaa. Mutta elokuva oli hyvä. Oikein hyvä. Se olisi ollut ihan timantti, jos QT antaisi jonkun ammattitaitoisen tuottajan hioa ja lyhentää tuotoksiaan.

En ymmärrä alkuunkaan orjien jälkeläisiksi itsensä katsovien piirien murinaa Djangosta. Sen sijaan Tarantino tuntuu tyhjentäneen emansipaatiovarastonsa Kill Billeihin, joten Djangossa naisten tehtäväksi jää vain avun kiljahtelu.