Tunnekompostori
Huomatkaa ajankohtaisuus, huomatkaa lähes pureva yhteiskuntakritiikki ;) Viittaan siis kaameaan berlusconi-keskusteluun ja epäilemättä onnettomiin kampaajien palkkoihin. Mikä pistävyys, mikä osuvuus.
Ajankohtaisuutta lisää myös se, että olin huolissani ensimmäisen ekaluokkalaiseni survive-kyvyistä. Mutta kuten historia osoittaa, hyvin - tai ainakin kohtalaisesti - on selvitty, ja sittemmin on koulukin siirtynyt lähemmäksi.
Oikeasti Tunnekompostori-pohdiskelu on minusta ihan laadukas. Sitä en osaa sanoa, onko se omaperäinen.
TUNNEKOMPOSTORI
Suomen katajaista kansaa jaksoi koko kesän kuohuttaa ilkeän italiaanon ajattelemattomat arviot kulinariteettimme heikosta tasosta. Olisin itsekin ryhtynyt riemurinnoin parjaamaan pitsanpurijoita, jollei takaraivossani olisi jomottanut toinen ongelma: Millä saada autoilijoiden kaasujalka höllentymään, kun lehti tippuu puusta ja koululaiset ryntäävät liikenteeseen?
Myönnän, että minulla on oma koululainen ojassa. Siellä hänen olisi turvallisinta myös pysyä. Pikkukoululaisten sumea logiikka toimii ennalta arvaamattomalla tavalla. Se, mikä yli puolitoistametriselle on järjetöntä poukkoilua, on alamittaisille luonteva tapa liikkua.
Suojatiet, liikennevalot ja hidasteet muistuttavat autoilijoita siitä, että muutkin tielläliikkujat olisi otettava huomioon rattia käännellessä ja polkimia painellessa. Eihän kukaan oikeasti halua ajaa kenenkään päälle. Tuskin edes töytäistä.
Tulevat teidenritarit saavat autokauppaa tehdessä kaupantekijäisiksi aimo annoksen vastuuta. Pelkkä vaaleanpunainen kortti lompakossa on harvoin tae aatelisuudesta.
***
Koko kesän jatkuneen grillaamisen, puutarhajuhlien ja muiden bakkanaalien jäljiltä alkaa pihan perällä puhiseva kompostorimme olla tupaten täynnä. Kunhan ilmat vähän viilenevät, ryhdyn sen tyhjennyspuuhiin. Minussa ei ole tarpeeksi naista kaivelemaan maatumattomia kananmunankuoria ilkeästi vellovasta käymistuotteesta auringonpaisteella ahneiden raatokärpästen surratessa nälkäisenä korvanjuuressa.
Kompostorin käyttö muistuttaa kiusallisen paljon hiusten värjäystä. Esitteissä ja myyntipuheissa kehua retostellaan, miten siististi projekti etenee – etenkin kun hankit kilpailijoitaan hieman hintavamman, mutta taatusti joka killingin arvoisen testivoittajan. Niin hiusvärit kuin kompostimömmökin haisee todella pahalle, ja kumpikin valuu kaikkiin paikkoihin, minne niiden ei pitäisi. Ihan sama, miten huolella luet käyttöohjeet ja yrität niitä noudattaa, pieleen menee aina.
Kompostorin tuotoksia ei sentään tarvitse kuljettaa päivittäin mukanaan bussissa, kuten epäonnista kampausta. Ne voi haudata maahan odottamaan parempia aikoja. Mutta on kampauksessakin puolensa; sen voi joku muu tehdä puolestasi. Kukapa tulisi kaivelemaan meidän kompostiamme kampaajien tuntipalkoilla?
***
Sitsontiaisten kanssa painiskelusta löytyy kuin löytyykin oma, maanläheinen filosofiansa. Jos ruuantähteistä ja suodatinpusseista sikiää parin kuukauden hautomisella maanparannusainetta, minkälaisia aarteita syntyykään hyvistä ajatuksista, joita ihminen malttaa sulatella sisimmässään?
Otetaan ripaus kovaa yritystä ja toinen mokoma aitoa onnistumisen iloa, sekoitetaan hyvin, mutta ei ravisteta. Niistä muodostuu hyvä perusseos, jolla selviää hymyssä suin arjen koettelemuksista. Jos sotketaan sopivasti ihastusta, hyppysellinen hekumaa ja ropsaus romantiikkaa, saadaan pikkujoulukauteen mennessä aikaiseksi värisyttävä työpaikkaromanssi.
Mutta minkälainen perussuomalainen cocktail syntyykään, jos tunnekompostoriin laittaa vain itsesääliä, kateutta ja kaunaa?
Ajankohtaisuutta lisää myös se, että olin huolissani ensimmäisen ekaluokkalaiseni survive-kyvyistä. Mutta kuten historia osoittaa, hyvin - tai ainakin kohtalaisesti - on selvitty, ja sittemmin on koulukin siirtynyt lähemmäksi.
Oikeasti Tunnekompostori-pohdiskelu on minusta ihan laadukas. Sitä en osaa sanoa, onko se omaperäinen.
TUNNEKOMPOSTORI
Suomen katajaista kansaa jaksoi koko kesän kuohuttaa ilkeän italiaanon ajattelemattomat arviot kulinariteettimme heikosta tasosta. Olisin itsekin ryhtynyt riemurinnoin parjaamaan pitsanpurijoita, jollei takaraivossani olisi jomottanut toinen ongelma: Millä saada autoilijoiden kaasujalka höllentymään, kun lehti tippuu puusta ja koululaiset ryntäävät liikenteeseen?
Myönnän, että minulla on oma koululainen ojassa. Siellä hänen olisi turvallisinta myös pysyä. Pikkukoululaisten sumea logiikka toimii ennalta arvaamattomalla tavalla. Se, mikä yli puolitoistametriselle on järjetöntä poukkoilua, on alamittaisille luonteva tapa liikkua.
Suojatiet, liikennevalot ja hidasteet muistuttavat autoilijoita siitä, että muutkin tielläliikkujat olisi otettava huomioon rattia käännellessä ja polkimia painellessa. Eihän kukaan oikeasti halua ajaa kenenkään päälle. Tuskin edes töytäistä.
Tulevat teidenritarit saavat autokauppaa tehdessä kaupantekijäisiksi aimo annoksen vastuuta. Pelkkä vaaleanpunainen kortti lompakossa on harvoin tae aatelisuudesta.
***
Koko kesän jatkuneen grillaamisen, puutarhajuhlien ja muiden bakkanaalien jäljiltä alkaa pihan perällä puhiseva kompostorimme olla tupaten täynnä. Kunhan ilmat vähän viilenevät, ryhdyn sen tyhjennyspuuhiin. Minussa ei ole tarpeeksi naista kaivelemaan maatumattomia kananmunankuoria ilkeästi vellovasta käymistuotteesta auringonpaisteella ahneiden raatokärpästen surratessa nälkäisenä korvanjuuressa.
Kompostorin käyttö muistuttaa kiusallisen paljon hiusten värjäystä. Esitteissä ja myyntipuheissa kehua retostellaan, miten siististi projekti etenee – etenkin kun hankit kilpailijoitaan hieman hintavamman, mutta taatusti joka killingin arvoisen testivoittajan. Niin hiusvärit kuin kompostimömmökin haisee todella pahalle, ja kumpikin valuu kaikkiin paikkoihin, minne niiden ei pitäisi. Ihan sama, miten huolella luet käyttöohjeet ja yrität niitä noudattaa, pieleen menee aina.
Kompostorin tuotoksia ei sentään tarvitse kuljettaa päivittäin mukanaan bussissa, kuten epäonnista kampausta. Ne voi haudata maahan odottamaan parempia aikoja. Mutta on kampauksessakin puolensa; sen voi joku muu tehdä puolestasi. Kukapa tulisi kaivelemaan meidän kompostiamme kampaajien tuntipalkoilla?
***
Sitsontiaisten kanssa painiskelusta löytyy kuin löytyykin oma, maanläheinen filosofiansa. Jos ruuantähteistä ja suodatinpusseista sikiää parin kuukauden hautomisella maanparannusainetta, minkälaisia aarteita syntyykään hyvistä ajatuksista, joita ihminen malttaa sulatella sisimmässään?
Otetaan ripaus kovaa yritystä ja toinen mokoma aitoa onnistumisen iloa, sekoitetaan hyvin, mutta ei ravisteta. Niistä muodostuu hyvä perusseos, jolla selviää hymyssä suin arjen koettelemuksista. Jos sotketaan sopivasti ihastusta, hyppysellinen hekumaa ja ropsaus romantiikkaa, saadaan pikkujoulukauteen mennessä aikaiseksi värisyttävä työpaikkaromanssi.
Mutta minkälainen perussuomalainen cocktail syntyykään, jos tunnekompostoriin laittaa vain itsesääliä, kateutta ja kaunaa?
Kommentit