Ake, Make, Pera ja Mä
Marraskuun lopussa 2005 kirjoittamani nokkelahko Ake, Make... -kolumni oli siitä harvinainen, että sain siitä palautetta! Tai muistelisin, että se oli tämä. Tosin palaute ei ollut hirveän rakentavaa, kirjoittaja ei vaikuttanut ihan tasapainoiselta ihmiseltä ja hän lähetti riipustuksensa väärään osoitteeseen. Sain siis joltain opettajansijaisuuksia joskus vuonna miekka ja kypärä tehneeltä mieheltä pitkän tilityksen, miten erityisesti yksinhuoltajaäitien lapset ovat kurittomia, työpostiini. Näin ollen en vaivautunut hänelle vastaamaan.
Tosin ihan kolumnin loppumetreillä on aistittavissa ammattiyhdistysliikkeen vaikutus sanavalintoihini. Mutta en valitettavasti saa palkanlisää, vaikka kirjoittaisinkin ay-myönteisesti. Omille aatteillenihan en mitään mahda. Ne tirskahtelevat esiin jokaisesta rivinvälistä.
Rakenteeltaan kolumni poikkeaa hieman aikaisemmista, pysytäänhän siinä suurin piirtein samassa asiassa koko kolme tuhatta merkkiä. Ja lopussa palataan vielä takaisin alkuasetelmiin. Taitavat kolumnistit pyrkivät kuulemma aina siihen. Minä aika harvoin.
AKE, MAKE, PERA JA MÄ
Pläräilin kirjakaupassa joululahjakirja-kandidaatteja. Hyllystä löytyi oppaita ongelmaan jos toiseenkin. Parissasadassa sivussa tulee silitettyä rakkauden rypyt, auottua jäätyneet vesiputket, kasvatettua luova lapsi tai perustettua orkideaviljelmä.
Opetushallitukselta on jopa ilmestynyt opas päivittäisessä elämässä pärjäämiseen. Aiheina kirjassa on mm. miten keität kananmunat sekä kuinka usein pitää pöyhiä ja tuulettaa tyynyt. Selkokielistä opasta selaillessa tuli mieleen, että eipä tämä olisi pahitteeksi, vaikka omaa huushollia on tullut pyöritettyä jo vuosikymmen, liki toinenkin.
Miten ihmiset ennen vanhaan oppivat pöyhimään tyynynsä ja keittämään kananmunansa? Tietyt asiat opitaan kotona. Sitten on ne toiset asiat, kuten derivaatta ja lehtivihreä, jotka opitaan koulussa. Kaikkein eniten kahden kasvuikäisen vanhempaa huolestuttaa harmaa alue, johon vanhemmilla tai koululaitoksella ei ole kosketuspintaa. Keneltä lapsi kysyy, minkä ikäisenä voi alkaa pussailla, mitä tapahtuu, kun jää kiinni myymälävarkaudesta ja mitä tarkoittaa itsari, runkkaus tai munasarja? Kavereiltapa hyvinkin.
Tietyssä iässä vanhempia pitää alkaa hävetä, eikä heiltä ainakaan voi ottaa neuvoja vastaan. Myöskään koululla ei ole minkäänlaista auktoriteettia pullamössösukupolven perillisiin. Hyvä siis, jos asioista tulee puhuttua edes kavereiden kanssa. Mutta kuinka valistuneita näkökulmia voi odottaa penikoilta, jotka ovat nippanappa saaneet pysyvät hampaat suuhunsa?
***
Nyt olisi suomalaisen koululaitoksen aika profiloitua maamme selkärankana ja laittaa opetussuunnitelmatasolla asiat tärkeysjärjestykseen. Jeesuksen seikkailuista ehtii kertoa vähän vanhemmallakin iällä, joten uskonnon sijaan alaluokkalaisille tulisi perustaa uusi kouluaine, Maallinen kehitysoppi – Make. Maken luomistyö saisi roimasti EU-tukea, olisihan suvaitsevaisuuskasvatus yksi sen keskeisistä ohjenuorista. Samalla pahnanpienimmäiset oppisivat pitämään puolensa, ja nappulafutiskentiltä tuttu fair play siirtyisi myös pulpettitasolle.
Kun varhaisteinejä alkaa kiinnostaa tytöt, pojat ja tykkääminen, korvataan muutama enkuntunti Aikuistumisopilla, eli Akella. Aken tunnilla tytöt ja pojat voivat yhdessä ja erikseen kysyä punastelematta ihmisen anatomiasta, sopivista seurustelusäännöistä ja muista aikuiselämän karikoista. Ake-oppimäärän jälkeen yksikään parikymppinen jannu ei kuvittele, että kun tyttö sanoo Ei, se tarkoittaisi jotakin muuta.
Yläkouluun siirryttäessä lukujärjestykseen lisätään vielä kaikille pakollinen Perehdytys raakaan todellisuuteen, eli Pera. Yleisen pärjäämisoppimäärän suorittamisen myötä tulevaisuudentoivot selviävät voittajina asuntolainojen, työmarkkinatukien ja sähkösopimuskilpailutusten hetteiköissä.
Näiden uusien oppiaineiden siivittämänä sikiää uusi, fiksumpi sukupolvi, jonka jyväset eivät anna akanoiden töniä itseään ruokajonossa. Heitä ei houkutella mierontielle koulun diskon jälkeen, eikä ahne työnantaja kahmi taskuihinsa heidän kesälomarahojaan.
Me vanhemmat voimme myhäillä tyytyväisinä aravakämpissämme ja lueskella orkidea-oppaita.
Tosin ihan kolumnin loppumetreillä on aistittavissa ammattiyhdistysliikkeen vaikutus sanavalintoihini. Mutta en valitettavasti saa palkanlisää, vaikka kirjoittaisinkin ay-myönteisesti. Omille aatteillenihan en mitään mahda. Ne tirskahtelevat esiin jokaisesta rivinvälistä.
Rakenteeltaan kolumni poikkeaa hieman aikaisemmista, pysytäänhän siinä suurin piirtein samassa asiassa koko kolme tuhatta merkkiä. Ja lopussa palataan vielä takaisin alkuasetelmiin. Taitavat kolumnistit pyrkivät kuulemma aina siihen. Minä aika harvoin.
AKE, MAKE, PERA JA MÄ
Pläräilin kirjakaupassa joululahjakirja-kandidaatteja. Hyllystä löytyi oppaita ongelmaan jos toiseenkin. Parissasadassa sivussa tulee silitettyä rakkauden rypyt, auottua jäätyneet vesiputket, kasvatettua luova lapsi tai perustettua orkideaviljelmä.
Opetushallitukselta on jopa ilmestynyt opas päivittäisessä elämässä pärjäämiseen. Aiheina kirjassa on mm. miten keität kananmunat sekä kuinka usein pitää pöyhiä ja tuulettaa tyynyt. Selkokielistä opasta selaillessa tuli mieleen, että eipä tämä olisi pahitteeksi, vaikka omaa huushollia on tullut pyöritettyä jo vuosikymmen, liki toinenkin.
Miten ihmiset ennen vanhaan oppivat pöyhimään tyynynsä ja keittämään kananmunansa? Tietyt asiat opitaan kotona. Sitten on ne toiset asiat, kuten derivaatta ja lehtivihreä, jotka opitaan koulussa. Kaikkein eniten kahden kasvuikäisen vanhempaa huolestuttaa harmaa alue, johon vanhemmilla tai koululaitoksella ei ole kosketuspintaa. Keneltä lapsi kysyy, minkä ikäisenä voi alkaa pussailla, mitä tapahtuu, kun jää kiinni myymälävarkaudesta ja mitä tarkoittaa itsari, runkkaus tai munasarja? Kavereiltapa hyvinkin.
Tietyssä iässä vanhempia pitää alkaa hävetä, eikä heiltä ainakaan voi ottaa neuvoja vastaan. Myöskään koululla ei ole minkäänlaista auktoriteettia pullamössösukupolven perillisiin. Hyvä siis, jos asioista tulee puhuttua edes kavereiden kanssa. Mutta kuinka valistuneita näkökulmia voi odottaa penikoilta, jotka ovat nippanappa saaneet pysyvät hampaat suuhunsa?
***
Nyt olisi suomalaisen koululaitoksen aika profiloitua maamme selkärankana ja laittaa opetussuunnitelmatasolla asiat tärkeysjärjestykseen. Jeesuksen seikkailuista ehtii kertoa vähän vanhemmallakin iällä, joten uskonnon sijaan alaluokkalaisille tulisi perustaa uusi kouluaine, Maallinen kehitysoppi – Make. Maken luomistyö saisi roimasti EU-tukea, olisihan suvaitsevaisuuskasvatus yksi sen keskeisistä ohjenuorista. Samalla pahnanpienimmäiset oppisivat pitämään puolensa, ja nappulafutiskentiltä tuttu fair play siirtyisi myös pulpettitasolle.
Kun varhaisteinejä alkaa kiinnostaa tytöt, pojat ja tykkääminen, korvataan muutama enkuntunti Aikuistumisopilla, eli Akella. Aken tunnilla tytöt ja pojat voivat yhdessä ja erikseen kysyä punastelematta ihmisen anatomiasta, sopivista seurustelusäännöistä ja muista aikuiselämän karikoista. Ake-oppimäärän jälkeen yksikään parikymppinen jannu ei kuvittele, että kun tyttö sanoo Ei, se tarkoittaisi jotakin muuta.
Yläkouluun siirryttäessä lukujärjestykseen lisätään vielä kaikille pakollinen Perehdytys raakaan todellisuuteen, eli Pera. Yleisen pärjäämisoppimäärän suorittamisen myötä tulevaisuudentoivot selviävät voittajina asuntolainojen, työmarkkinatukien ja sähkösopimuskilpailutusten hetteiköissä.
Näiden uusien oppiaineiden siivittämänä sikiää uusi, fiksumpi sukupolvi, jonka jyväset eivät anna akanoiden töniä itseään ruokajonossa. Heitä ei houkutella mierontielle koulun diskon jälkeen, eikä ahne työnantaja kahmi taskuihinsa heidän kesälomarahojaan.
Me vanhemmat voimme myhäillä tyytyväisinä aravakämpissämme ja lueskella orkidea-oppaita.
Kommentit