Se aika kuukaudesta
Hyvän alun jälkeen uskaltaudun jo vähän rohkeammille linjoille - ainakin otsikkotasolla. No on siellä loppupäässä yksi härskihkö kohtakin.
Kolumni on kirjoitettu toukokuun puolivälissä 2005, joten siinä ollaan kovasti kesäfiiliksissä.
Jostain syystä piknik-kirjoituksesta tulee mieleen yksi tietty perhepiknik Vantaan Jokivarteen. Se oli helteinen äitienpäivä joskus, kun lapset olivat pieniä. Oli kivaa, ja muistoksi jäi valokuvia, joissa Peppi on naama nutturalla. Arvelisin, että kyseessä on vuosi 2002. Telttailuakin olemme sen jälkeen harrastaneet ainakin yhden kerran.
Pohjoismaiden suurin tavaratalo ei tainnut koskaan huomata Alueuutisissa ollutta ilmaista mainosta. Oli silkkaa sattumaa, että viime vuoden lopussa sain sinne platinaisen Exclusive-kortin.
SE AIKA KUUKAUDESTA
On taas se aika kuukaudesta, kun Pohjoismaiden suurin tavaratalo lähestyy minua kanta-asiakasvihkosellaan. Yleensä olen immuuni postilaatikon pohjalta löytyvälle suoramarkkinointimateriaalille, mutta tämän pikku vihkosen houkutusta en pysty vastustamaan. Kun raskaan työpäivän jälkeen kotona odottelee nälkäisen kissan lisäksi ripaus luksusta, ruokin perheen pikavauhtia mikroruualla ja piiloudun sohvannurkkaan lempilukemistoni kanssa.
Elämykseen kuuluu myös herkutteluosuus. Jos en onnistu salakuljettamaan keittiöstä ultrakevyttä kinuski-kultahippujäätelöä, käyn ainakin esikoisen irtokarkkivarastolla tekemässä taskuinventaarion.
Pako arjesta yhdessä eliittitavaratalon kanssa on tietenkin typerää, sillä eihän minulla ole varaa vihkosen viettelyksiin. Lapset eivät saa laadukkaita ulkoilupukuja, mies jää ilman trendipolkupyörää, ja voi luoja, mistä kaikesta minä jään paitsi.
Toisin kuin tiukkapipoiset kirjakerhot, tarjousvihkoni ei vaadi minulta aktiivisuutta kerran kuukaudessa treffien perumisen merkeissä. Se ei kiusaa minua bonuspisteillä – tai niiden puutteella. Reilu peli; kun olet kerran maksanut kanta-asiakkaiden kaverikerhon liittymismaksun, on vihko sinulle uskollinen ainakin niin kauan kuin osoite pysyy samana.
Löytyykö kulutushysterian riepottelemilta markkinoilta toista yhtä pyyteetöntä suhdetta?
***
Kun lämpötila nousee yli 15 asteen, alkaa suomalaisten ulkoruokintakausi. Moderni kaupunkilaisperhe on saanut naapureilta piknikrepun muoviastioineen joululahjaksi. Ruutupöytäliina siis kainaloon ja koko pesue luonnonhelmaan.
Piknikreppu ei ole hassumpi idea, vaikkei sen sisuksiin mahtuvilla eineksillä montaa samoilijaa ruokitakaan. Koriin verrattuna repun kanto-ominaisuudet ovat erinomaiset, mutta esteettisessä suorituskyvyssä se jää kauas rottinkisten esi-isiensä taa.
Kyllähän kaikki ruokatarvikkeet vielä pilppuaa samaa sarjaa oleviin muovikulhoihin ja pitää kylmäketjun katkeamattomana kuljetuksen aikana. Eikä kylmälaukkukaan niin paljon paina edes pahimmassa risukossa, kun mies kantaa sen. Mutta mistä löytyy tuuleton piknikpaikka, joka ei sijaitsisi yhdenkään muurahaispolun varrella ja jossa lapset eivät telo itseään?
Parhaassa tapauksessa idyllisen retkipaikan viereen pystyttää leirin aikuistumisriittejään hiova huligaanirypäs. Kesäillanvalssin ja sammakoiden kurnutuksen sijaan tärykalvoilla telmii Teräsbetoni. Ei sillä, että minulla mitään nuorisomusiikkia vastaan olisi. Kyllä täditkin jaksaa heilua.
Lasteni seksuaalikasvatus koki aimo harppauksen eräällä piknikillä, kun teinit kuhertelivat antaumuksella lähipensaissa. Köyhin eväin olivat nuoret maailmalle lähteneet. Kehtasivat vielä kaiken kihertelyn ja kieriskelyn jälkeen tulla pummimaan talouspaperia.
Retkissä on parasta kotiinpaluu. Ampiaisenpistot lääkitään, tupakantumpit raaputetaan lasten jalkapohjista ja vannotaan, ettei ikinä enää. Sitten voikin hipsiä jääkaapille kokemaan kulinaarisia riemuja yhdistelemällä piknikruokien jämiä ennakkoluulottomasti toisiinsa.
Jos piknikit saadaan onnistumaan ilman isoja miehistö- tai mielenterveystappioita, voidaan siirtyä astetta haasteellisempaan perheilotteluun, telttailuun.
Kolumni on kirjoitettu toukokuun puolivälissä 2005, joten siinä ollaan kovasti kesäfiiliksissä.
Jostain syystä piknik-kirjoituksesta tulee mieleen yksi tietty perhepiknik Vantaan Jokivarteen. Se oli helteinen äitienpäivä joskus, kun lapset olivat pieniä. Oli kivaa, ja muistoksi jäi valokuvia, joissa Peppi on naama nutturalla. Arvelisin, että kyseessä on vuosi 2002. Telttailuakin olemme sen jälkeen harrastaneet ainakin yhden kerran.
Pohjoismaiden suurin tavaratalo ei tainnut koskaan huomata Alueuutisissa ollutta ilmaista mainosta. Oli silkkaa sattumaa, että viime vuoden lopussa sain sinne platinaisen Exclusive-kortin.
SE AIKA KUUKAUDESTA
On taas se aika kuukaudesta, kun Pohjoismaiden suurin tavaratalo lähestyy minua kanta-asiakasvihkosellaan. Yleensä olen immuuni postilaatikon pohjalta löytyvälle suoramarkkinointimateriaalille, mutta tämän pikku vihkosen houkutusta en pysty vastustamaan. Kun raskaan työpäivän jälkeen kotona odottelee nälkäisen kissan lisäksi ripaus luksusta, ruokin perheen pikavauhtia mikroruualla ja piiloudun sohvannurkkaan lempilukemistoni kanssa.
Elämykseen kuuluu myös herkutteluosuus. Jos en onnistu salakuljettamaan keittiöstä ultrakevyttä kinuski-kultahippujäätelöä, käyn ainakin esikoisen irtokarkkivarastolla tekemässä taskuinventaarion.
Pako arjesta yhdessä eliittitavaratalon kanssa on tietenkin typerää, sillä eihän minulla ole varaa vihkosen viettelyksiin. Lapset eivät saa laadukkaita ulkoilupukuja, mies jää ilman trendipolkupyörää, ja voi luoja, mistä kaikesta minä jään paitsi.
Toisin kuin tiukkapipoiset kirjakerhot, tarjousvihkoni ei vaadi minulta aktiivisuutta kerran kuukaudessa treffien perumisen merkeissä. Se ei kiusaa minua bonuspisteillä – tai niiden puutteella. Reilu peli; kun olet kerran maksanut kanta-asiakkaiden kaverikerhon liittymismaksun, on vihko sinulle uskollinen ainakin niin kauan kuin osoite pysyy samana.
Löytyykö kulutushysterian riepottelemilta markkinoilta toista yhtä pyyteetöntä suhdetta?
***
Kun lämpötila nousee yli 15 asteen, alkaa suomalaisten ulkoruokintakausi. Moderni kaupunkilaisperhe on saanut naapureilta piknikrepun muoviastioineen joululahjaksi. Ruutupöytäliina siis kainaloon ja koko pesue luonnonhelmaan.
Piknikreppu ei ole hassumpi idea, vaikkei sen sisuksiin mahtuvilla eineksillä montaa samoilijaa ruokitakaan. Koriin verrattuna repun kanto-ominaisuudet ovat erinomaiset, mutta esteettisessä suorituskyvyssä se jää kauas rottinkisten esi-isiensä taa.
Kyllähän kaikki ruokatarvikkeet vielä pilppuaa samaa sarjaa oleviin muovikulhoihin ja pitää kylmäketjun katkeamattomana kuljetuksen aikana. Eikä kylmälaukkukaan niin paljon paina edes pahimmassa risukossa, kun mies kantaa sen. Mutta mistä löytyy tuuleton piknikpaikka, joka ei sijaitsisi yhdenkään muurahaispolun varrella ja jossa lapset eivät telo itseään?
Parhaassa tapauksessa idyllisen retkipaikan viereen pystyttää leirin aikuistumisriittejään hiova huligaanirypäs. Kesäillanvalssin ja sammakoiden kurnutuksen sijaan tärykalvoilla telmii Teräsbetoni. Ei sillä, että minulla mitään nuorisomusiikkia vastaan olisi. Kyllä täditkin jaksaa heilua.
Lasteni seksuaalikasvatus koki aimo harppauksen eräällä piknikillä, kun teinit kuhertelivat antaumuksella lähipensaissa. Köyhin eväin olivat nuoret maailmalle lähteneet. Kehtasivat vielä kaiken kihertelyn ja kieriskelyn jälkeen tulla pummimaan talouspaperia.
Retkissä on parasta kotiinpaluu. Ampiaisenpistot lääkitään, tupakantumpit raaputetaan lasten jalkapohjista ja vannotaan, ettei ikinä enää. Sitten voikin hipsiä jääkaapille kokemaan kulinaarisia riemuja yhdistelemällä piknikruokien jämiä ennakkoluulottomasti toisiinsa.
Jos piknikit saadaan onnistumaan ilman isoja miehistö- tai mielenterveystappioita, voidaan siirtyä astetta haasteellisempaan perheilotteluun, telttailuun.
Kommentit