Kasvimaakaraokea
Kesäaika saa minusta selvästi lyyrisen puolen esiin, lukekaapa vaikka loppurivit.
Voisiko se olla niin, että koko työvuoden ajan ihminen puristuu tiukan asialliseen muottiin, josta sitten vapaudutaan tiukkojen toppavaatekerrosten myöstä joskus juhannuksen tienoilla?
Oli miten oli, tässä kolumnissa on yksi valhe. Löytäjä palkitaan.
Hotelliaamiainen on todellinen. Muistaakseni näin ensimmäisen kerran tämän mainitun öhkömömmiäisen työreissulla Kuopiossa huhtikuussa 2005 ja sitten toisen kerran lasten kanssa Lappeenrannassa kesällä. Lopputulos on muotoutunut heinäkuussa 2005.
Muistelisin, että ajatus lähti juoksemaan, koska minua harmitti, että omat lapset eivät olleet mukana ihastelemassa karvapelättiä. Jos joku ei arvaa, on kyseessä Scandic-ketju, jota olen käyttänyt ahkerasti viime vuosina eri kaupungeissa. Lappeenrannassa entinen Patria on ihan mummon kulman takana.
Mitäpä muuta silloinen omakotiasuja voi ylistää kuin kasvimaan hoidon ihanuutta. Sitähän se on. paikat kipeinä, hartiat palaneina, kädet kyynräpäitä myöten p-kaisina, mutta mieli niin harmonisena.
KASVIMAAKAROKEA
Eräällä kesäisellä hotelliaamiaisella ilmestyi buffetlautasten kanssa hyörivien aamuäreiden asiakkaiden joukkoon hotellin karvainen maskotti 180-senttisenä versiona. Minulta oli mennä croissant väärään kurkkuun, mutta paikalla olleet lapset ja lapsenmieliset ottivat markkinointi-iskun vastaan ilosta kiljahdellen.
Vaan missä ovat laatuajasta ja perhelomailusta stressaantuneille vanhemmille suunnatut virikkeet? Miessukupuolelle varmaan kelpaisivat autonäyttelytyyliin glitter-bikineihin sonnustautuneet tytönheitukat nojailemassa mehuautomaattiin raukein katsein ja kostein huulin. Miehenrotjakkeet muonittaisivat hyvin motivoituina koko perheen, vaikka naapuripöydän kitisevän mummonkin. Sillä reissulla ei kukaan juputtaisi jonottamisen kurjuudesta tai muistelisi aamiaistarjottimen painosta oirehtivaa tenniskyynärpäätä.
Entä me kaiken nähneet, liian vähän kokeneet äiti-ihmiset? Minua ei aamutuimaan mitkään hunksit jaksa kiinnostaa. Kiiltelevistä muskeleista tulee vain pekoni mieleen, ja pyykkilautavatsa johdattaa ajatukset ihan väärille linjoille, pesemättömien pyykkivuorten kurimukseen.
Sen sijaan hotelliaamiaisille voitaisiin palkata esimerkillisiä isähahmoja huolehtimaan suurperheestään. Lehmänhermoinen perheenisä ruokkisi neljä näyttelijälasta vieressä aterioivien äitien vaativien katseiden alla.
Mieheltä eivät pala päreet, vaikka perheen kuopus, imeväisikäinen megafoni, heittelee kaiken eteen kannetun lattialle ja pyyhkii lopuilla pöydän. Samainen mies vain naurahtaa, kun niukin naukin kymmenkesäinen varhaisvegaani syyttää hotelliketjua riistokapitalismista vääränmerkkisten teepussien vuoksi ja kieltäytyy kajoamasta lautasella lepääviin tehomaatalouden tuotoksiin. Kun mies vielä hoitelee yhden pan-allergikon ruokavalion tuosta noin vaan, alkaa ympäröivä äitilauma hyristä.
Takaisin todellisuuteen ja laihaan appelsiinimehuun, jonka joudumme ikään tai sukupuoleen katsomatta pumppaamaan itse automaatista. Eliö jää pyörimään ympyrää aamiaisravintolaan, kun valpas yleisö kaikkoaa lähimpiin toimintapuistoihin vanhempiensa hermoja ja rahoja tuhlaamaan. Todellinen moniammattilainen tyhjentäisi likaisten astioiden täyttämät pöydät karvaisilla tassuillaan.
***
Vaikken olekaan mikään yltiöharras ihminen, näin kesäisin hiljentyminen ja jopa polvistuminen kuuluvat arkirutiineihini. Alttarin muodostaa kasvimaapläntti tontin laidalla, ja rukousteni – tai ainakin manausten – kohteina ovat juolavehnät, ohdakkeet ja voikukat.
Hiippaa ei ole, mutta hiusväriä ja järjenjuoksua suojaa auringolta Savonlinnan torilta vuosia sitten ostettu lasten virttynyt mustikkapipo. Virsien sijaan plantaasilla raikuu Katri-Helena omavireisenä karaokeversiona.
Tarkemmin mietittynä kasvimaan kitkeminen ei ole kovin luterilaista urakointia. Vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin, rehottavat pikku-perkeleet viimeistään viikon päästä.
Mustan mullan lumossa on vahva annos zeniläisyyttä.
Sama työ tehdään uudestaan ja uudestaan. Malttia menettämättä, aina vaan. Kunnes jänikset tulevat ja korjaavat sadon. Sitten lumi peittääkin jo maan.
Voisiko se olla niin, että koko työvuoden ajan ihminen puristuu tiukan asialliseen muottiin, josta sitten vapaudutaan tiukkojen toppavaatekerrosten myöstä joskus juhannuksen tienoilla?
Oli miten oli, tässä kolumnissa on yksi valhe. Löytäjä palkitaan.
Hotelliaamiainen on todellinen. Muistaakseni näin ensimmäisen kerran tämän mainitun öhkömömmiäisen työreissulla Kuopiossa huhtikuussa 2005 ja sitten toisen kerran lasten kanssa Lappeenrannassa kesällä. Lopputulos on muotoutunut heinäkuussa 2005.
Muistelisin, että ajatus lähti juoksemaan, koska minua harmitti, että omat lapset eivät olleet mukana ihastelemassa karvapelättiä. Jos joku ei arvaa, on kyseessä Scandic-ketju, jota olen käyttänyt ahkerasti viime vuosina eri kaupungeissa. Lappeenrannassa entinen Patria on ihan mummon kulman takana.
Mitäpä muuta silloinen omakotiasuja voi ylistää kuin kasvimaan hoidon ihanuutta. Sitähän se on. paikat kipeinä, hartiat palaneina, kädet kyynräpäitä myöten p-kaisina, mutta mieli niin harmonisena.
KASVIMAAKAROKEA
Eräällä kesäisellä hotelliaamiaisella ilmestyi buffetlautasten kanssa hyörivien aamuäreiden asiakkaiden joukkoon hotellin karvainen maskotti 180-senttisenä versiona. Minulta oli mennä croissant väärään kurkkuun, mutta paikalla olleet lapset ja lapsenmieliset ottivat markkinointi-iskun vastaan ilosta kiljahdellen.
Vaan missä ovat laatuajasta ja perhelomailusta stressaantuneille vanhemmille suunnatut virikkeet? Miessukupuolelle varmaan kelpaisivat autonäyttelytyyliin glitter-bikineihin sonnustautuneet tytönheitukat nojailemassa mehuautomaattiin raukein katsein ja kostein huulin. Miehenrotjakkeet muonittaisivat hyvin motivoituina koko perheen, vaikka naapuripöydän kitisevän mummonkin. Sillä reissulla ei kukaan juputtaisi jonottamisen kurjuudesta tai muistelisi aamiaistarjottimen painosta oirehtivaa tenniskyynärpäätä.
Entä me kaiken nähneet, liian vähän kokeneet äiti-ihmiset? Minua ei aamutuimaan mitkään hunksit jaksa kiinnostaa. Kiiltelevistä muskeleista tulee vain pekoni mieleen, ja pyykkilautavatsa johdattaa ajatukset ihan väärille linjoille, pesemättömien pyykkivuorten kurimukseen.
Sen sijaan hotelliaamiaisille voitaisiin palkata esimerkillisiä isähahmoja huolehtimaan suurperheestään. Lehmänhermoinen perheenisä ruokkisi neljä näyttelijälasta vieressä aterioivien äitien vaativien katseiden alla.
Mieheltä eivät pala päreet, vaikka perheen kuopus, imeväisikäinen megafoni, heittelee kaiken eteen kannetun lattialle ja pyyhkii lopuilla pöydän. Samainen mies vain naurahtaa, kun niukin naukin kymmenkesäinen varhaisvegaani syyttää hotelliketjua riistokapitalismista vääränmerkkisten teepussien vuoksi ja kieltäytyy kajoamasta lautasella lepääviin tehomaatalouden tuotoksiin. Kun mies vielä hoitelee yhden pan-allergikon ruokavalion tuosta noin vaan, alkaa ympäröivä äitilauma hyristä.
Takaisin todellisuuteen ja laihaan appelsiinimehuun, jonka joudumme ikään tai sukupuoleen katsomatta pumppaamaan itse automaatista. Eliö jää pyörimään ympyrää aamiaisravintolaan, kun valpas yleisö kaikkoaa lähimpiin toimintapuistoihin vanhempiensa hermoja ja rahoja tuhlaamaan. Todellinen moniammattilainen tyhjentäisi likaisten astioiden täyttämät pöydät karvaisilla tassuillaan.
***
Vaikken olekaan mikään yltiöharras ihminen, näin kesäisin hiljentyminen ja jopa polvistuminen kuuluvat arkirutiineihini. Alttarin muodostaa kasvimaapläntti tontin laidalla, ja rukousteni – tai ainakin manausten – kohteina ovat juolavehnät, ohdakkeet ja voikukat.
Hiippaa ei ole, mutta hiusväriä ja järjenjuoksua suojaa auringolta Savonlinnan torilta vuosia sitten ostettu lasten virttynyt mustikkapipo. Virsien sijaan plantaasilla raikuu Katri-Helena omavireisenä karaokeversiona.
Tarkemmin mietittynä kasvimaan kitkeminen ei ole kovin luterilaista urakointia. Vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin, rehottavat pikku-perkeleet viimeistään viikon päästä.
Mustan mullan lumossa on vahva annos zeniläisyyttä.
Sama työ tehdään uudestaan ja uudestaan. Malttia menettämättä, aina vaan. Kunnes jänikset tulevat ja korjaavat sadon. Sitten lumi peittääkin jo maan.
Kommentit