Jo Karjalan koivikot tuuhettuu
Kun aloin suunnitella blogittavani kolumnit, tuli tämä kesäjuttu ensimmäisenä mieleen. Taisin ylittää normaalin lyyrisen rajani tai jotain. Pidän tästä kesän 2005 kolumnista edelleen.
Tässä kirjoituksessa ei taida olla yhtään liitoittelua tai totuuden vääristelyä, kaikki on silkkaa sannia :)
Eikun onpas. Nakkikioskilla jatkettiin ketsuppia vedellä, ei kurkkuslaattia. Mutta kurkkusalaattiin liittyy muuta proosallista. Kesän yksi kohokohta oli nuoruusvuosinani Helenan-päivä. Koska äiti ei enää vanhennut 25 ikävuoden jälkeen, oli nimipäivä tapana huomioida. Yhtenä nakkikioskikesänä ostatutin hänelle 9 kg kurkkusalaattia tukusta nimipäivälahjaksi. Lahja oli oletettavasti mieleinen, sillä aina loppukesästä äidillä oli avomaakurkkupurkittamo pitkin-poikin keittiötä. On varmaan vieläkin. Ja minähän siis inhoan kurkkusalaattia.
Lopussa huomannette nyttemmin aiheettomaksi päivittyneen kulttuurikritiikin. Oi aikoja, oi tapoja.
JO KARJALAN KOIVIKOT TUUHETTUU
Kirjailija Eeva Kilpi kertoi haastattelussa, että hänen muistojensa Karjalassa on aina kesä. Kelailin omaa menneisyyttäni, ja tulin samaan lopputulokseen. Vaikka kuinka tiristän, en lapsuudestani löydy yhtään kaatunutta kelkkaa tai putkeen jäätynyttä kieltä. Pelkkiä kasteisia kukkaketoja, jalkapohjia nirhaavia neulasia ja aaltojen loputonta liplatusta kesäkuumaa kalliota vasten. Täytyy myös huomioida, että minun Karjalani erottaa Kilven laulumaista muutama vuosikymmen ja valtakunnan raja.
Päivä paistoi myös nuoruusvuosinani. Erityisen pitkästi ja kuumasti se loimotti kesällä 1985. Kävelin pikkukaupungin katuja lyhyessä kesämekossa ja olin täysin vakuuttunut, että olen se tosi upee näky, josta laulussa lauletaan, ehkä useammassakin.
Ensimmäisestä kesätyöstä nakkikioskilla on jäänyt mieleen koko yön höyrykeittimessä lojuneiden makkaroiden lemu. Jälkeenpäin olen oppinut, ettei 16-vuotiaalla olisi edes saanut teettää aamuneljään kestäneitä työvuoroja. Onneksi kapakoiden aukioloaikojen tiukkuudesta tuskastuneet humalaiset ja nakkikopin luukulla vonganneet varusmiehet ovat jo unohtuneet.
Eikä aamuyö-työ niin kamalaa ollut, ainakaan koko ajan. Kun auringon kelmeät ensisäteet liukuvat kivitalojen seiniin, ja kaupungin hiljaisuuden rikkoo vain satunnainen lokkien kirahtelu tai loputonta ympyrää ajava, yksinäisyyttään pörisevä Toyota Carina, tulee vettynyt lihapiirakka kintaassa harras olo, ja viimeinen asiakas saa kurkkusalaatit kaupan päälle.
Ei se tainnut oikeasti niin proosallista olla. Carina-kuskilla ei ollut varaa paikkauttaa pakoputkea, kurkkusalaatti oli jatkettua ja lokit ne vasta vastenmielisiä olivat.
Sittemmin lähdin opiskelemaan ja pääsin kepeisiin kirjoitustöihin. Yhdessä toimiston jätskiringin kanssa vietetyistä kahvitunneista kertyi viisi lisäkiloa kesää kohden. Siinä sivussa ahmin itseeni myös aikuisuuden mallia. En tietenkään silloin osannut arvostaa työkavereiden auliisti jakamia perheenperustamis- ja asunnonhankkimiskokemuksia. Kummasti keskustelut kuitenkin nousivat mieleen, kun olin itse samassa elämäntilanteessa kymmenkunta vuotta myöhemmin.
***
Olenko ainoa turisti, jonka ulkomaanmatkojen kohokohta on päästä paikalliseen supermarkettiin? Heikkouteni ovat erikoiset einekset ja muut helpporuuat. Mikä monipuolisuus, mikä valikoima, mikä raaka-aineiden rikkaus. Jo pelkkä noutolounas-tiski saa aikaan hyperventilaation.
En yleensä osta yhden yhtä falafel-annosta tai kasserollikaukaloa. Ihailen vain ja teen vaivihkaa muistiinpanoja. Jos kehtaisin, kaivaisin kamerakännykän esiin.
Suomi on hyvä maa asua, neljä vuodenaikaa ja sosiaaliturva, mutta eineksissä olemme yhtä surkeita kuin euroviisuissa. Minkälaista musiikkia voi edes odottaa kumpuavan kansasta, joka mättää samaa makaronilaatikkoa mahaansa sukupolvesta toiseen?
Mainittakoon kuitenkin, että en suurin surminkaan halua yhtään uutta ulkomailta Suomeen rahdattua kauppaketjua tai tuoteperhettä, ja viisujen keittelystä voisimme luopua vaikka kokonaan. Keskitytään ennemmin vaikka missien jalostukseen – kotiruualla, kuinkas muuten.
Tässä kirjoituksessa ei taida olla yhtään liitoittelua tai totuuden vääristelyä, kaikki on silkkaa sannia :)
Eikun onpas. Nakkikioskilla jatkettiin ketsuppia vedellä, ei kurkkuslaattia. Mutta kurkkusalaattiin liittyy muuta proosallista. Kesän yksi kohokohta oli nuoruusvuosinani Helenan-päivä. Koska äiti ei enää vanhennut 25 ikävuoden jälkeen, oli nimipäivä tapana huomioida. Yhtenä nakkikioskikesänä ostatutin hänelle 9 kg kurkkusalaattia tukusta nimipäivälahjaksi. Lahja oli oletettavasti mieleinen, sillä aina loppukesästä äidillä oli avomaakurkkupurkittamo pitkin-poikin keittiötä. On varmaan vieläkin. Ja minähän siis inhoan kurkkusalaattia.
Lopussa huomannette nyttemmin aiheettomaksi päivittyneen kulttuurikritiikin. Oi aikoja, oi tapoja.
JO KARJALAN KOIVIKOT TUUHETTUU
Kirjailija Eeva Kilpi kertoi haastattelussa, että hänen muistojensa Karjalassa on aina kesä. Kelailin omaa menneisyyttäni, ja tulin samaan lopputulokseen. Vaikka kuinka tiristän, en lapsuudestani löydy yhtään kaatunutta kelkkaa tai putkeen jäätynyttä kieltä. Pelkkiä kasteisia kukkaketoja, jalkapohjia nirhaavia neulasia ja aaltojen loputonta liplatusta kesäkuumaa kalliota vasten. Täytyy myös huomioida, että minun Karjalani erottaa Kilven laulumaista muutama vuosikymmen ja valtakunnan raja.
Päivä paistoi myös nuoruusvuosinani. Erityisen pitkästi ja kuumasti se loimotti kesällä 1985. Kävelin pikkukaupungin katuja lyhyessä kesämekossa ja olin täysin vakuuttunut, että olen se tosi upee näky, josta laulussa lauletaan, ehkä useammassakin.
Ensimmäisestä kesätyöstä nakkikioskilla on jäänyt mieleen koko yön höyrykeittimessä lojuneiden makkaroiden lemu. Jälkeenpäin olen oppinut, ettei 16-vuotiaalla olisi edes saanut teettää aamuneljään kestäneitä työvuoroja. Onneksi kapakoiden aukioloaikojen tiukkuudesta tuskastuneet humalaiset ja nakkikopin luukulla vonganneet varusmiehet ovat jo unohtuneet.
Eikä aamuyö-työ niin kamalaa ollut, ainakaan koko ajan. Kun auringon kelmeät ensisäteet liukuvat kivitalojen seiniin, ja kaupungin hiljaisuuden rikkoo vain satunnainen lokkien kirahtelu tai loputonta ympyrää ajava, yksinäisyyttään pörisevä Toyota Carina, tulee vettynyt lihapiirakka kintaassa harras olo, ja viimeinen asiakas saa kurkkusalaatit kaupan päälle.
Ei se tainnut oikeasti niin proosallista olla. Carina-kuskilla ei ollut varaa paikkauttaa pakoputkea, kurkkusalaatti oli jatkettua ja lokit ne vasta vastenmielisiä olivat.
Sittemmin lähdin opiskelemaan ja pääsin kepeisiin kirjoitustöihin. Yhdessä toimiston jätskiringin kanssa vietetyistä kahvitunneista kertyi viisi lisäkiloa kesää kohden. Siinä sivussa ahmin itseeni myös aikuisuuden mallia. En tietenkään silloin osannut arvostaa työkavereiden auliisti jakamia perheenperustamis- ja asunnonhankkimiskokemuksia. Kummasti keskustelut kuitenkin nousivat mieleen, kun olin itse samassa elämäntilanteessa kymmenkunta vuotta myöhemmin.
***
Olenko ainoa turisti, jonka ulkomaanmatkojen kohokohta on päästä paikalliseen supermarkettiin? Heikkouteni ovat erikoiset einekset ja muut helpporuuat. Mikä monipuolisuus, mikä valikoima, mikä raaka-aineiden rikkaus. Jo pelkkä noutolounas-tiski saa aikaan hyperventilaation.
En yleensä osta yhden yhtä falafel-annosta tai kasserollikaukaloa. Ihailen vain ja teen vaivihkaa muistiinpanoja. Jos kehtaisin, kaivaisin kamerakännykän esiin.
Suomi on hyvä maa asua, neljä vuodenaikaa ja sosiaaliturva, mutta eineksissä olemme yhtä surkeita kuin euroviisuissa. Minkälaista musiikkia voi edes odottaa kumpuavan kansasta, joka mättää samaa makaronilaatikkoa mahaansa sukupolvesta toiseen?
Mainittakoon kuitenkin, että en suurin surminkaan halua yhtään uutta ulkomailta Suomeen rahdattua kauppaketjua tai tuoteperhettä, ja viisujen keittelystä voisimme luopua vaikka kokonaan. Keskitytään ennemmin vaikka missien jalostukseen – kotiruualla, kuinkas muuten.
Kommentit