Rest in pieces

Rauhanliike ei ole koskaan tehnyt minuun kummoista vaikutusta. Olen ajatellut, että olen sellaiseen ihan liian nuori. Marsseilla kävivät 50- ja 60-luvuilla syntyneet. Nyttemmin olen kuullut, että edistykselliset ikäsiskot ja -veljet ovat ehtineet mukaan rauhan kelkkaan. Anni Sinnemäki on minua nuorempi, mutta hänkin tiesi jo 8-vuotiaana, että maailma tuhoutuu.

Syy on varmaan siinä, että tiedostava materiaali rantautui kovin hitaasti itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin.

En ole koskaan osannut pelätä sotaa. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Neuvostoliiton rajapinnassa, eikä missään vaiheessa tullut mieleen, että sieltä kukaan yrittäisi panssarivaunulla yli. Raudan sijasta rajalle rahdattiin sukkahousuja ja purukumia. Vaihdantatalouden tuontiartikkelina olivat spriipitoiset tuotteet. Suomalaisen ryyppyturismin trauma on niin sitkeässä, etten vieläkään ole käynyt Lenin - - siis Pietarissa.

Luottamuksen suomalaiseen rajavartiolaitokseen olen saanut myötäsyntyisenä – olenhan vanhaa sotilassukua.

Ainoa kerta, jolloin olen kokenut suurta kansakunnan hyvinvointia koskettavaa uhkaa, oli, kun Estonia upposi. Silloin perusturvallisuuteni järkkyi. En osaa sitä paremmin selittää. Pelontunne ei toistunut tsunamin tai WTC-iskun yhteydessä, vaikka niiden uutisointia järkyttyneenä seurasinkin. En kokenut, että ne olisivat voineet kohdistua minuun tai läheisiini. Tai ehkä syynä oli se, että Estonia-yönä näin unta laivasta, joka uppoaa. Aamulla tuntui surrealistiselta, kun uutiset kertoivat unestani.

Olen iloinen, kiitollinenkin, että olen saanut elää syvällä pumpulissa. Arkielämäni mustimmat murheet liittyvät työmatkaliikenteeseen, naapuruussuhteisiin tai työpaikan ilmapiiriin. Siksi olen myös täysin valmistautumaton suuren surun vastaanottamiseen. Tai luonnonmullistusten – huomasin sen, kun katsoin vahingossa todella hassua tv-ohjelmaa Maailmanlopun odottajat.

Luulen, että kolmen kuukauden säilykepurkkivaraston sijaan olisi hyödyllisempää valmistautua henkisesti siihen, että elämä ei aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Tänä syksynä kolme tuttua – läheistäkin – pariskuntaa on eronnut. Kaksi tuntemaani naista on menettänyt miehensä lopullisesti.

Mitä väliä on rauhanpalkinnoilla ja juhlapuheilla, jos yhteiskunnan perusyksikkö, perhe, murenee?