Kosto elää

Elokuva kannattaa kuitenkin katsoa, sillä se on todella hyvä. Mistäpä sitä tietää, mitä ajatuspolkuja siitä kenellekin syntyy.

Innostuin pohtimaan ihmisten pyyteettömyyttä, kun katsoin Susanne Bierin loistavaa Kostoa. Elokuvan punaisena lankana on ohjata ihmismieli punnitsemaan koston oikeutusta. Oikeutuksen lisäksi katsojalle esitellään myös koston seuraukset. Vaikka käsikirjoitus oli hyvä ja ohjaaja osaava, eksytti pakolaisleirillä lääkärinä työskennellyt elokuvan toinen päähenkilö Andreas ainakin yhden katsojan ajatukset harhateille: Mikä voikaan olla pyyteettömämpää kuin työskennellä lääkärinä Afrikassa? Hieno mies, hieno elämä! Minä antaisin moiselle alfahumaanille anteeksi mitä vaan – toisin kuin hänen vaimonsa, joka jaksaa kitistä pienestä syrjähypystä.

Tosin samainen roolihahmo ajaa elokuvassa itsensä humanistiseen umpikujaan ja siinä sivussa alaikäiset kostamaan puolestaan.

Mielestäni todella lahjakkaat ihmiset saavat olla vähän hankalia ja uusavuttomia. Minkälaisen muusan kaikki maailman taiteilijat ja tieteilijät ovat minussa menettäneetkään! Mutta ennen kuin oveni taakse alkaa kerääntyä boheemi jono, haluan muistuttaa, että lahjakkuuksista suurin on minun mitta-asteikollani pyyteettömyys.

Vakavasti ottaen nk. hyväntekeväisyys on ollut minulle ongelma aina vauvakassi-ajoista lähtien. Inhoan koko sanaa. Nykyisin on todella helppo ryhtyä hyväntekijäksi. Annat vain rahaa valitsemaasi kohteeseen. Ihmisten tarpeeseen lahjoittaa rahojaan ei tietenkään sovi suhtautua kyynisesti. Pieni pirulainen sisuksissani kyseleekin varojen vastaanottajatahojen perään. Miten monta avustusjärjestöä, uskontokuntaa tai eläintenpelastusyhdistystä onkaan osannut asettaa hintalapun ihmisten tarpeelle toteuttaa pyyteettömyyttään.

Avustusjärjestöt ovat pohjimmiltaan oikealla asialla, mutta muuttaako varainhankinta kaiken hyvän omantunnon markkinoiksi?

Kaduilla rahan kinuamista en hyväksy ollenkaan. En tarkoita romanikerjäläisiä, katusoittajia tai käsi ojossa ja kieli poskessa Hakaniemen torin laidalla lähestyviä laitapuolen kulkijoita. Juoksen karkuun tai muutun näkymättömäksi aina, kun feissari tulee vastaan. Ihan sama, miten hyvällä asialla nämä nuoret idealistit tai provikkapalkkalaiset ovat. Haluan itse päättää, minne aneeni osoitan.

Olen tullut siihen ikävään lopputulokseen, että täysin pyyteettömiä ihmisiä on vain elokuvissa. Kaikki me muut tavalliset taatelin tallaajat – lastenklinikan kummitkin – teemme hyvää, annamme omastamme, koska saamme siitä itsellemme jotain; hyvän mielen, puhtaan sädekehän tai naaman naistenlehteen.