Oman elämänsä Peppi Pitkätossu

Pidän itseäni vahvana ihmisenä. Vahvuus ilmenee erityisesti henkisenä tilanteenhallintana, joskus jopa auktoriteettina. Mutta ei kai vuosikausien salilla pyllistelykään ole hukkaan voinut mennä, eihän?

Olimme lasten kanssa mökkeilemässä paikassa, jossa saunapuut säilytetään halko-muodossa. Ei mitään söpöjä pikku klapeja, vaan metrisiä puun kappaleita, jotka saunojan pitäisi pieniä. Puun hakkuu sinänsä on ihan ok toimintaa minun temperamentilleni, en edes ole saanut kertaakaan kirvestä jalkaan *koputtaa puuta*. Mutta niiden metristen halkojen sahaaminen palasiksi? Ei. Ei, vaikka pokasaha käsitteenä kuulostaa tosi kansallisromanttiselta. Elimistöni ei kerta kaikkiaan taivu moiseen suoritukseen.

Voin vain muistella kaiholla vauvakassi-reissua, jolloin eräällä säkkien hakupaikalla arveltiin, että ”se pieni” oli riuskoista otteista päätellen maatalon emäntä :)

Vaikka halot jäävät sahaamatta, olen mielestäni onnistunut luomaan uskottavan vahvuusvaikutelman nonmuskulaarimmalla saralla. Siitä esimerkkinä olen monesti kertonut yhdestä kyläreissusta kymmenen vuotta sitten. Kyläpaikan pihalla juoksi kissanpentu auton alle. Pentuparka jäi kitumaan. Pihalla olleet tulivat hetken tuumittuaan siihen lopputulokseen, että ainoa, jolla riittäisi rotia kissan lopettamiseen, olen minä. Enhän minä tietenkään olisi sitä pystynyt tekemään. Mutta minusta on hienoa, että minut tuntevat ihmiset kuvittelivat niin. Kissanpennun hoiteli naapurin mies.



Monesti tuntuu, että vahvuus on silkkaa silmänlumetta. Etenkin niinä yön pimeinä hetkinä, jolloin päässä pitäisi liikkua vain unilampaita, mutta siellä mellestävätkin ihmisten sanomiset ja sanomatta jättämiset. Etenkin töistä näitä unilampaansyöjiä tuntuu karttuvan. Miksi se sanoi niin? Miksi en keksinyt mitään nohevaa vastausta?

Jatkan siis harjoituksia. Sekä sahojen että ihmisten kanssa.



Kuva pöllitty Lilla Gubben -kisojen nettisivuilta. Mistä lie kisailevat.