Helsinki – Itämeren musta helmi

Kuva sivulta toinenlinja.fi, kiitos lainasta

Olen asunut kymmenellä paikkakunnalla eri puolilla Suomea ja viettänyt aikaani työ- tai muissa merkeissä parillakymmenellä muulla. Väitän tuntevani hyvin Suomen ja sen kaupungit. Mitään muuta kaupunkia en ole vihannut niin paljon ja pitkään kuin Helsinkiä.

Lapsena Helsinki oli tietenkin yhtä kuin Linnanmäki, eli sangen positiivinen asia. Mutta jopa alle kouluikäinen osaa yhdistää Linnanmäki-lomailuun stressin. Muistan, miten etsimme parkkipaikkaa ja eksyimme ratikoissa. Ennen kaikkea muistan, miten jäin kellumaan keskelle venevalkamaa, kun en osannut soutaa enkä huopaa sellaisella pienellä oranssilla ufon näköisellä veneellä takaisin rantaan. Koti-Saimaalla sellaista ei olisi tapahtunut. Kirottu Helsinki.

Nuoruusvuosina kaikki halusivat Helsinkiin kesätöihin. Kaikki, paitsi minä. Töitä löytyi kotikonnuiltakin, ja huomasin jo nuorena itsessäni taipumusta pysyä kaukana massailmiöistä. Suostuin kesätöihin Helsingissä vasta yli kaksikymppisenä, ja silloinkin vain siksi, että kyseessä oli todellinen unelmatyö kesätoimittajana. Paikka oli suuri ihme, koska elettiin keskellä masentavia lamavuosia. Kesäinen Helsinki tuli tutuksi myös seuraavana kesänä samassa työpaikassa.

Kun kesätöistä pääsin, päätin, että ainakaan en ikinä oikeasti muuta Helsinkiin. Meni pari vuotta, ja olin tilanteessa, jossa sekä minä että silloinen asuinkumppanini saimme työpaikan Helsingistä. Ei auttanut muu kuin laittaa asuntoilmoitus Kirkko ja kaupunkiin ja muuttaa Kallioon.

Vuosia kului ja lapsia tuli. Sen verran kovapäinen sentään olen, etten todellakaan halua kasvattaa lapsia suuresti vihaamassani Helsingissä. Viisi asukasaktiivista vuotta merellisessä lähiössä kuitenkin lipsahti. Niiden vuosien jälkikaikuja nautitaan vieläkin, sillä ihmisiä tulee jatkuvasti nykimään hihasta ja kysymään, enkö ole asunut Hertsikassa.

Kun vihdoin pääsin kersoineni pois inhoamastani Helsingistä, joudun kuitenkin palaamaan sinne päivittäin, koska työpaikkani sijaitsee siellä. Väistelen retropyörillä puikkelehtivia hipstereitä ja Kalliossa lapsiaan kasvattavia, trendikahviloihin kiiruhtavia ekoäitejä työmatkoillani. Olen niin iloinen, ettei minun tarvitse olla järjestämässä kaupunkitapahtumia tai istuttamassa citypuutarhoja siirreltäviä säkkeihin, ei tarvitse tanssia kaduilla eikä olla osa kansanliikettä.