Äiti on nyt vähän väsynyt
Olin yksi ilta lenkkeilemässä omakotitaloalueen läpi mutkittelevalla asvalttitiellä, kun arviolta kolmevuotias poika pysäytti minut. ”Ei saa juosta”, hän sanoi. Pojan topakkuus teki vaikutuksen, joten kysyin tietysti, että miksi. ”Voi kaatua.” Myöntelin, että se on kyllä ihan totta, ja jatkoin matkaani.
Jälkeenpäin tuli mieleen, että siinä meni taas yhdeltä lapselta usko aikuisten ylivertaisuuteen. Jos täti kerran tiesi, että juostessa voi kaatua, niin miksi se sitten jatkoi köpöttelyään?
Alle metrin mittaiselle olisi varmaan ollut ihan turha selittää, miten paljon paremmalta täti näyttää viimeistään joulun tienoilla, kun säännöllinen lenkkeily on kiinteyttänyt hänen varttaan. Tai että hölkkä parantaa hapenottokykyä ja lisää odotettavissa olevaa elinaikaa.
Olisi vain pitänyt sanoa nuorelle liikennepoliisille, että täti harjoittelee juoksemista, jotta jaksaisi paremmin ottaa rosvoja kiinni.
***
Omat kersat eivät päästä äitiä yhtä helpolla. Aina kysyttäessä olen yrittänyt tasapainoisen aikuisen tavoin järkeillä lapsille niin maailmansodat, Kiina-ilmiön kuin kuukautisetkin. Tähän jälkimmäiseen oli kuusivuotiaan spontaani reaktio: ”Iik, verta!” Esikoinen on puolestaan ollut kovin kiinnostunut, kuinka paljon hänelle jää tuhlattavaa vanhempien palkoista pakollisten työeläkemaksujen ja kirkollisveron jälkeen.
Kirkolliskokouksen hedelmöityshoito-kommenttien tultua julkisuuteen tarjosin jälkikasvulleni valistusta ihan kysymättäkin. Sen seurauksena vallitsee perheessämme rikkumattoman avarakatseinen suhtautuminen mm. yksinäisten naisten oikeuteen lisääntyä.
Seuraavaksi agendallamme on päivänpolttava teema: Pitääkö ekaluokkalaisen mennä iltapäiväkerhoon vai ei?
***
Siinä missä 70-luvun lähiöissä vaelsivat avainkaulalapset, roikkuu nykypäivän lapsilla kaulassa kokonainen kännykkäkotelo. Hännänhuippuna kotelossa on tietysti vanha tuttu abloy-avain, kuten nykylasten vanhemmillakin aikoinaan.
Ei kännykkää kasvatusvälineenä tarvitse tuomita. Ainakin minä tarvitsen sen turvallisuudentunteen, joka syntyy, kun voin milloin tahansa tarkistaa, missä lapseni ovat. Tosin meidän perheen kakaroille on sattunut sellaiset puhelimet, ettei niiden soittoääntä millään kuule – ainakaan, jos äiti soittaa. Perusturvallisuuteni onkin koulun alun jälkeen järkkynyt jotakuinkin päivittäin.
Perheen pelisääntöjä luodessa olen huomannut liian usein vetoavani siihen, että äiti ei nyt jaksa. Omat touhut, väsymys tai niiden yhdistelmä syövät yhteistä aikaa. Milloin jää iltasatu lukematta, milloin letut paistamatta. Tottahan se on, ei väsymystä tarvitse näytellä. Mutta omasta lapsuudestani muistan, että aikuisten huolista tulee helposti lasten huolia. Minua huoletti aikoinaan perheemme rahatilanne, ja vietin unettomia öitä miettien, kuinka kauan äitini piti tehdä töitä, että saisin kauan kaipaamani polkupyörän.
Ehkä juuri siksi minua ei hirveästi naurata, kun kaupungilla kävelee naisia yllään t-paita, jossa sanotaan, että äiti on nyt vähän väsynyt. Itseironia on jees, mutta ei lasten tarvitse sitä ymmärtää.
Jälkeenpäin tuli mieleen, että siinä meni taas yhdeltä lapselta usko aikuisten ylivertaisuuteen. Jos täti kerran tiesi, että juostessa voi kaatua, niin miksi se sitten jatkoi köpöttelyään?
Alle metrin mittaiselle olisi varmaan ollut ihan turha selittää, miten paljon paremmalta täti näyttää viimeistään joulun tienoilla, kun säännöllinen lenkkeily on kiinteyttänyt hänen varttaan. Tai että hölkkä parantaa hapenottokykyä ja lisää odotettavissa olevaa elinaikaa.
Olisi vain pitänyt sanoa nuorelle liikennepoliisille, että täti harjoittelee juoksemista, jotta jaksaisi paremmin ottaa rosvoja kiinni.
***
Omat kersat eivät päästä äitiä yhtä helpolla. Aina kysyttäessä olen yrittänyt tasapainoisen aikuisen tavoin järkeillä lapsille niin maailmansodat, Kiina-ilmiön kuin kuukautisetkin. Tähän jälkimmäiseen oli kuusivuotiaan spontaani reaktio: ”Iik, verta!” Esikoinen on puolestaan ollut kovin kiinnostunut, kuinka paljon hänelle jää tuhlattavaa vanhempien palkoista pakollisten työeläkemaksujen ja kirkollisveron jälkeen.
Kirkolliskokouksen hedelmöityshoito-kommenttien tultua julkisuuteen tarjosin jälkikasvulleni valistusta ihan kysymättäkin. Sen seurauksena vallitsee perheessämme rikkumattoman avarakatseinen suhtautuminen mm. yksinäisten naisten oikeuteen lisääntyä.
Seuraavaksi agendallamme on päivänpolttava teema: Pitääkö ekaluokkalaisen mennä iltapäiväkerhoon vai ei?
***
Siinä missä 70-luvun lähiöissä vaelsivat avainkaulalapset, roikkuu nykypäivän lapsilla kaulassa kokonainen kännykkäkotelo. Hännänhuippuna kotelossa on tietysti vanha tuttu abloy-avain, kuten nykylasten vanhemmillakin aikoinaan.
Ei kännykkää kasvatusvälineenä tarvitse tuomita. Ainakin minä tarvitsen sen turvallisuudentunteen, joka syntyy, kun voin milloin tahansa tarkistaa, missä lapseni ovat. Tosin meidän perheen kakaroille on sattunut sellaiset puhelimet, ettei niiden soittoääntä millään kuule – ainakaan, jos äiti soittaa. Perusturvallisuuteni onkin koulun alun jälkeen järkkynyt jotakuinkin päivittäin.
Perheen pelisääntöjä luodessa olen huomannut liian usein vetoavani siihen, että äiti ei nyt jaksa. Omat touhut, väsymys tai niiden yhdistelmä syövät yhteistä aikaa. Milloin jää iltasatu lukematta, milloin letut paistamatta. Tottahan se on, ei väsymystä tarvitse näytellä. Mutta omasta lapsuudestani muistan, että aikuisten huolista tulee helposti lasten huolia. Minua huoletti aikoinaan perheemme rahatilanne, ja vietin unettomia öitä miettien, kuinka kauan äitini piti tehdä töitä, että saisin kauan kaipaamani polkupyörän.
Ehkä juuri siksi minua ei hirveästi naurata, kun kaupungilla kävelee naisia yllään t-paita, jossa sanotaan, että äiti on nyt vähän väsynyt. Itseironia on jees, mutta ei lasten tarvitse sitä ymmärtää.
Kommentit