Irtoteennäiset ystäväni
Televisiosarjoissa ihmisten elämä on kovin mustavalkoista. Parisuhteet kehittyvät ja lapset kasvavat 15 minuutin periodeissa. Toisin kuin oikeassa elämässä jokainen riidankylväjäksi tai rakkaudentunnustukseksi tarkoitettu vuorosana on tarkkaan harkittu. Täysin oikeasta elämästä poiketen tehdyn voi saada tekemättömäksi. Kuolleeksi luultu sankari saattaa sittenkin olla elossa, koska hän on piilotellut vaarallisen rikollisjoukon koston pelossa tai välillä onkin seurattu jonkun roolihahmon unta pari tuotantokautta.
Uskallan väittää, että televisiosarjoista voi oppiakin jotain. Koska nokkeluudet ja ihmissuhdekuviot on mietitty yhtä perusteellisesti kuin Kasparovin siirrot pelilaudalla konsanaan, voi niitä ihan huoletta hyödyntää omissa kriiseissään.
Mutta onko telkkarisarjojen välittämä arvomaailma sellainen, jonka toivoisimme vaikkapa lastemmekin omaksuvan? En kelpuuttaisi roolimalliksi ainakaan Ridgeä, joka käytyään kaikki kauniit ja rohkeat läpi on käynnistänyt heilastelussa jo toisen tai kolmannen kierroksen.
Keskiviikkoiltojani on jo jonkin aikaa rikastuttanut Greyn anatomia -sairaalasarja, jossa lääkärikokelaat suhtautuvat kunnianhimoisesti omaan uraansa, mutta sairaalan käytävillä kehittyvä parisuhdepeli on sittenkin mielenkiintoisempaa. Minulla on luonnollisesti vankka mielipide siitä, kenen kanssa kunkin roolihahmon pitäisi bunkata. Sarjan sirrisilmäinen nimikkonainen ja sairaalan ykköskomistus on aivan ilmeisesti tarkoitettu toisilleen, vaikka komistus on naimisissa. Tämä siitäkin huolimatta, että se lääkärin lääkäri-vaimo on punapää, ja minä olen aina punatukkaisten puolella.
Eivät kai tv-sarjojen käsikirjoittajat ole manipuloineet minut suosimaan irtosuhteita, sivupitoja ja välihoitoja?
***
Oletteko huomanneet, miten irtoteesnobit ovat vallanneet lehtien yleisönosastot? Lehdille he jäävätkin soittelemaan, sillä työpaikkaruokaloissa, hotellien aamiaisilla ja muissa varmoissa pussienliotuspaikoissa heihin ei juuri törmää.
Minusta pussitee on hyvää, enkä edes hirveästi häpeile tunnustaa sitä. Tiedän kuitenkin mistä puhun, sillä olen teen suurkuluttaja. Joku teemerkki voisi ottaa minut vaikka mannekiinikseen, sen verran monta kuutiota earl greytä tulee nautittua vuosittain.
En minä sentään mitä tahansa värillistä vettä suostu kitusiini kaatamaan. Kannan käsilaukussani aina paria varateepussia, ja tankkaan bensa-asemien kahviloissa vain kupin kuumaa vettä. Kyläpaikoissa pidän pussini visusti vakan alla, vaikka ainoa tarjolla oleva teelaatu olisi mökin hätävaraksi hankittu möykkyinen sitruunatee.
Tottakai tykkään hyvästä, haudutetusta teestä, mutta se, että tee on tehty hitusista, ei vielä takaa, että se olisi hyvää. Kahvinjuojat eivät taatusti tiedä, miten kamalalta painunut tee maistuu. Tai mikä pahinta: likaisesta termarista tai viime vuosituhannella häälahjaksi saadusta kahvinkeittimestä kahvin maun imaissut teenlitku.
Pussiteet sopivat tähän hektiseen aikaan. Jos saisimme takaisin toissa vuosisadan kulkuneuvot, naisten hatut ja verkkaisen elämäntavan valkohansikkaisine hovimestareineen, kääntyisin mielelläni irtoteennäiseksi.
Uskallan väittää, että televisiosarjoista voi oppiakin jotain. Koska nokkeluudet ja ihmissuhdekuviot on mietitty yhtä perusteellisesti kuin Kasparovin siirrot pelilaudalla konsanaan, voi niitä ihan huoletta hyödyntää omissa kriiseissään.
Mutta onko telkkarisarjojen välittämä arvomaailma sellainen, jonka toivoisimme vaikkapa lastemmekin omaksuvan? En kelpuuttaisi roolimalliksi ainakaan Ridgeä, joka käytyään kaikki kauniit ja rohkeat läpi on käynnistänyt heilastelussa jo toisen tai kolmannen kierroksen.
Keskiviikkoiltojani on jo jonkin aikaa rikastuttanut Greyn anatomia -sairaalasarja, jossa lääkärikokelaat suhtautuvat kunnianhimoisesti omaan uraansa, mutta sairaalan käytävillä kehittyvä parisuhdepeli on sittenkin mielenkiintoisempaa. Minulla on luonnollisesti vankka mielipide siitä, kenen kanssa kunkin roolihahmon pitäisi bunkata. Sarjan sirrisilmäinen nimikkonainen ja sairaalan ykköskomistus on aivan ilmeisesti tarkoitettu toisilleen, vaikka komistus on naimisissa. Tämä siitäkin huolimatta, että se lääkärin lääkäri-vaimo on punapää, ja minä olen aina punatukkaisten puolella.
Eivät kai tv-sarjojen käsikirjoittajat ole manipuloineet minut suosimaan irtosuhteita, sivupitoja ja välihoitoja?
***
Oletteko huomanneet, miten irtoteesnobit ovat vallanneet lehtien yleisönosastot? Lehdille he jäävätkin soittelemaan, sillä työpaikkaruokaloissa, hotellien aamiaisilla ja muissa varmoissa pussienliotuspaikoissa heihin ei juuri törmää.
Minusta pussitee on hyvää, enkä edes hirveästi häpeile tunnustaa sitä. Tiedän kuitenkin mistä puhun, sillä olen teen suurkuluttaja. Joku teemerkki voisi ottaa minut vaikka mannekiinikseen, sen verran monta kuutiota earl greytä tulee nautittua vuosittain.
En minä sentään mitä tahansa värillistä vettä suostu kitusiini kaatamaan. Kannan käsilaukussani aina paria varateepussia, ja tankkaan bensa-asemien kahviloissa vain kupin kuumaa vettä. Kyläpaikoissa pidän pussini visusti vakan alla, vaikka ainoa tarjolla oleva teelaatu olisi mökin hätävaraksi hankittu möykkyinen sitruunatee.
Tottakai tykkään hyvästä, haudutetusta teestä, mutta se, että tee on tehty hitusista, ei vielä takaa, että se olisi hyvää. Kahvinjuojat eivät taatusti tiedä, miten kamalalta painunut tee maistuu. Tai mikä pahinta: likaisesta termarista tai viime vuosituhannella häälahjaksi saadusta kahvinkeittimestä kahvin maun imaissut teenlitku.
Pussiteet sopivat tähän hektiseen aikaan. Jos saisimme takaisin toissa vuosisadan kulkuneuvot, naisten hatut ja verkkaisen elämäntavan valkohansikkaisine hovimestareineen, kääntyisin mielelläni irtoteennäiseksi.
Kommentit