Hetki lyö

Miten ärsyttäviä ovatkaan lehtijutut, dokumentit ynnä muut tallenteet, joissa toimittaja työskentelee siivoojana, elää ekologisesti tai raamatun oppien mukaisesti jonkun määräajan. Viestinnän ammattilainen ylentää itsensä kaikkitietävän tarkkailijan asemaan. Observoinnin kohteena olevan ihmisryhmän osaksi jää sääli, naureskelu ja kauhistelu.

Minua kiinnostaisi ihmiskoe, jossa toimittaja – tai vaikka ay-liikkeen tiedottaja – eläisi elämänsä ilman kellon orjuutta. Tosin aika ajoin vaikuttaa siltä, että osa työkavereistani on jo mukana tällaisessa kokeilussa.

Ihmisen ei pitäisi antaa kellon määrätä tekemisiään. Ainakaan minun. Sisuksissani on oikein tarkka kello, joka herättää aamuisin ja tunnistaa ajan kulunkin melko hyvin. Piparit eivät pala uuniin, eivätkä lapset myöhästy koulusta, vaikken mittaisikaan aikaa perinteisen aikaraudan avulla.

Huomasin kelloriippuvuuteni, kun muutin kotona huonekalujen järjestystä. Huonekalujen myötä siirtyivät myös kellot. Yöllä herätessä en enää voinutkaan siristellä stereoiden ihan liian pieniä digitaalisia numeroita. Siirsin keittiössä palvelleen ihanan Arne Jakobsenin suunnitteleman vekkarin yöpöydälle. Nyt yö- ja aamutaimaukset on taattu, mutta keittiössä ei ole kelloa.

Tai on keittiössä kello, mutta se ei käy. Tiettävästi minuakin vanhempi Junghans kävi omia aikojaan. Totesin, että mikäpä minä olen vanhaa  vempelettä komentelemaan. Mutta väärä aika aiheutti hankaluuksia arjessa, joten poistin sen virtalähteen. Kello jäi pysyvästi aikaan 3.30.

Muutenkaan taloutemme ongelma ei ole kellojen puute, niitä on paljon. Mutta toimivia, eli virallisessa ajassa pysyviä tiimalaseja ei tunnu kauppojen valikoimista löytyvän. Meillä onkin omapäisten omegojen hautausmaa vaatekaapin perällä.

Ehkä meitä aikaherkkiä ihmisiä voisi hyödyntää jotenkin. Radiossa vitsailtiin juuri, miten pysäköintimittarit tienaavat paremman tuntipalkan kuin ihmiset monissa ammateissa. Olisiko siinä tulevaisuuteni?