Me and my Tamagotchi
Toisin kuin edellinen jorina, on tämä tama-homma edelleen oikein kiva. Ja täyttä totta alusta loppuun. Mitä nyt olen hieman ylikorostanut noita hävyttömiä osuuksia.
Muistan miettineeni, uskallanko rinnastaa tama-yksilön menehtymistä oikeaan lapseen, ettei kukaan vain pahoita mieltään.
Askelmittarit ovat taas keskustelun aiheena vaki-keskustelupalstallani, eli näin nämä aiheet kiertävät, tämä siis helmikuun puolivälissä 2006.
Isoäitiyteni on kasvanut aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun pukki toi Peppille Nintendogin. Nyt kenneliimme kuuluu jo kuusi koiraa. Osa asustelee koirahotelliissa, vastattiin minulle, kun ihmettelin, miten niin pieneen boxiin mahtuu niin monta piskiä. Tai miten nuorella kasvattajalla riittää aikaa niille kaikille.
Pahinta Nintendogissa kuitenkin on sen ääniohjautuvuus. Miksei kukaan kertonut, että iltojani rytmittävät tästä eteenpäin tautofoniset istu! -komennot?
ME AND MY TAMAGOTCHI
Minusta tuli vihdoin mummo! Tosin lapsenlapsi menehtyi melko pian, koska se tippui kauppareissulla autonpenkkien väliin ja unohtui sinne koko yöksi. Onneksi uusi yksilö sikisi näppärästi painamalla A- ja C-nappeja yhtä aikaa.
Suostuimme viikkojen kiristelyn jälkeen hankkimaan eskari-ikäiselle Tamagotchin, tuon munanmuotoisen killuttimen, jonka sisällä asuu pieni, elektroninen lemmikki. Tai teknisesti ottaen se ei mennyt ihan niin. Kun joulupukki ei ollut ajan tasalla lelumarkkinoiden kuumista tuulista, ja Tama jäi tulematta, päätti nuori äiti rahoittaa lapsenhankinnan omilla säästöillään.
Onnellisten isovanhempien piti tulla hiukan vastaan varainhankintatyössä, sillä tuossa iässä pääasiallisena tulonlähteenä on hammaskeijun kaksieuroinen. Kun aloimme epäillä, että tyttö tamanhimossaan irrottelee hampaitaan, annoimme periksi.
Isovanhemmuus sopii minulle oikein hyvin. Autan päivämäärien naputtelemisessa ja muissa tylsissä hommissa. Joskus, kun silmä välttää, annan Tama-vauvalle pieniä elektronisia herkkuja. Muistan myös joka välissä mainita perheen ihmislapsille, että se oli kuulkaa ihan yhtä rasittavaa pomppia ruokkimassa teitä pitkin öitä. Harmi, että Tamagotchin kakat on siivottu yhdellä napin painalluksella.
Onneksi Tama-vauvoille sentään tulee välillä jokin kauhea hätä, eikä syystä saa selkoa. Yritetään taputusta ja lääkärilaukkua sekä hieman kurinpidollisiakin toimenpiteitä, mutta onnellisuuden aste ei nouse, ei sitten millään. Yllättävän paljon nämä härvelit muistuttavat siis oikeita kersoja.
Ei kulunut kuin viikko, kun minusta tuli mummo uudemman kerran. Tällä kertaa sikiäminen tapahtui Prismassa, ja isäksi tuli perheen ekaluokkalainen.
En uskokaan, että syynä Tama-villitykseen olisi yllättäen puhjennut hoivavietti. Poikalasten elämäntarkoitus on pisteiden kerääminen missä tahansa muodossa. Tamalla voi myös pelata, ja se kulkee helpommin mukana kuin pleikkari. Pelissä kerätyillä pisteillä voi tarjota lemmikilleen krääsää ja herkkuja.
Luonnollisesti Tamagotchit myös kommunikoivat toisten Tamagotchien kanssa. Ne kyläilevät keskenään ja antavat toisilleen lahjoja infrapunayhteyksien välityksellä. Näin ollen emme hirveästi järkyttyneet, kun eräänä iltana lapsia huhuillessa tuli vastaukseksi: Me yhdytään täällä keittiössä. Uskomme ja toivomme, että kyse oli vain patterilla toimivien laitteiden interaktiivisuudesta.
***
On minulla toki omakin Tama. Pari kuukautta kupeillani roikkunut askelmittari on hyvin saman kokoinen ja muotoinen kuin lastenkin lelut. Niihin tulee jopa samanlainen kallis, litteä paristo. Hiplaan mittariani suurin piirtein yhtä usein kuin lapset omiaan.
Minulla on monia hyviä ideoita aikuis-Taman tuotekehittelyyn. Myös meidän aikuisten pitäisi saada antaa leluillemme nimet. Omron ja Polar tuskin olisivat ihan top tenissä. Vaihtokuoretkin olisivat tarpeellinen lisävaruste.
Aikuis-tamojen pitäisi kannustaa haltijoitaan liikkumaan. 10 000 askeleen jälkeen kajahtaisi ilmoille jokin yllätysbiisi, ja kun ylittäisi maagisen 12 000 askeleen vuorokausiannoksen, voisi mittari alkaa värähdellä palkitsevasti.
Muistan miettineeni, uskallanko rinnastaa tama-yksilön menehtymistä oikeaan lapseen, ettei kukaan vain pahoita mieltään.
Askelmittarit ovat taas keskustelun aiheena vaki-keskustelupalstallani, eli näin nämä aiheet kiertävät, tämä siis helmikuun puolivälissä 2006.
Isoäitiyteni on kasvanut aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun pukki toi Peppille Nintendogin. Nyt kenneliimme kuuluu jo kuusi koiraa. Osa asustelee koirahotelliissa, vastattiin minulle, kun ihmettelin, miten niin pieneen boxiin mahtuu niin monta piskiä. Tai miten nuorella kasvattajalla riittää aikaa niille kaikille.
Pahinta Nintendogissa kuitenkin on sen ääniohjautuvuus. Miksei kukaan kertonut, että iltojani rytmittävät tästä eteenpäin tautofoniset istu! -komennot?
ME AND MY TAMAGOTCHI
Minusta tuli vihdoin mummo! Tosin lapsenlapsi menehtyi melko pian, koska se tippui kauppareissulla autonpenkkien väliin ja unohtui sinne koko yöksi. Onneksi uusi yksilö sikisi näppärästi painamalla A- ja C-nappeja yhtä aikaa.
Suostuimme viikkojen kiristelyn jälkeen hankkimaan eskari-ikäiselle Tamagotchin, tuon munanmuotoisen killuttimen, jonka sisällä asuu pieni, elektroninen lemmikki. Tai teknisesti ottaen se ei mennyt ihan niin. Kun joulupukki ei ollut ajan tasalla lelumarkkinoiden kuumista tuulista, ja Tama jäi tulematta, päätti nuori äiti rahoittaa lapsenhankinnan omilla säästöillään.
Onnellisten isovanhempien piti tulla hiukan vastaan varainhankintatyössä, sillä tuossa iässä pääasiallisena tulonlähteenä on hammaskeijun kaksieuroinen. Kun aloimme epäillä, että tyttö tamanhimossaan irrottelee hampaitaan, annoimme periksi.
Isovanhemmuus sopii minulle oikein hyvin. Autan päivämäärien naputtelemisessa ja muissa tylsissä hommissa. Joskus, kun silmä välttää, annan Tama-vauvalle pieniä elektronisia herkkuja. Muistan myös joka välissä mainita perheen ihmislapsille, että se oli kuulkaa ihan yhtä rasittavaa pomppia ruokkimassa teitä pitkin öitä. Harmi, että Tamagotchin kakat on siivottu yhdellä napin painalluksella.
Onneksi Tama-vauvoille sentään tulee välillä jokin kauhea hätä, eikä syystä saa selkoa. Yritetään taputusta ja lääkärilaukkua sekä hieman kurinpidollisiakin toimenpiteitä, mutta onnellisuuden aste ei nouse, ei sitten millään. Yllättävän paljon nämä härvelit muistuttavat siis oikeita kersoja.
Ei kulunut kuin viikko, kun minusta tuli mummo uudemman kerran. Tällä kertaa sikiäminen tapahtui Prismassa, ja isäksi tuli perheen ekaluokkalainen.
En uskokaan, että syynä Tama-villitykseen olisi yllättäen puhjennut hoivavietti. Poikalasten elämäntarkoitus on pisteiden kerääminen missä tahansa muodossa. Tamalla voi myös pelata, ja se kulkee helpommin mukana kuin pleikkari. Pelissä kerätyillä pisteillä voi tarjota lemmikilleen krääsää ja herkkuja.
Luonnollisesti Tamagotchit myös kommunikoivat toisten Tamagotchien kanssa. Ne kyläilevät keskenään ja antavat toisilleen lahjoja infrapunayhteyksien välityksellä. Näin ollen emme hirveästi järkyttyneet, kun eräänä iltana lapsia huhuillessa tuli vastaukseksi: Me yhdytään täällä keittiössä. Uskomme ja toivomme, että kyse oli vain patterilla toimivien laitteiden interaktiivisuudesta.
***
On minulla toki omakin Tama. Pari kuukautta kupeillani roikkunut askelmittari on hyvin saman kokoinen ja muotoinen kuin lastenkin lelut. Niihin tulee jopa samanlainen kallis, litteä paristo. Hiplaan mittariani suurin piirtein yhtä usein kuin lapset omiaan.
Minulla on monia hyviä ideoita aikuis-Taman tuotekehittelyyn. Myös meidän aikuisten pitäisi saada antaa leluillemme nimet. Omron ja Polar tuskin olisivat ihan top tenissä. Vaihtokuoretkin olisivat tarpeellinen lisävaruste.
Aikuis-tamojen pitäisi kannustaa haltijoitaan liikkumaan. 10 000 askeleen jälkeen kajahtaisi ilmoille jokin yllätysbiisi, ja kun ylittäisi maagisen 12 000 askeleen vuorokausiannoksen, voisi mittari alkaa värähdellä palkitsevasti.
Kommentit