Kumiseva vaski
Kesälomaan kuuluu ehdottomasti ripaus kulttuuria, joten läksin riemurinnoin Äiti-aiheiseen taidenäyttelyyn, kun sellainen tilaisuus tarjoutui. Otin lapsetkin mukaan, yhdistäähän näyttelyn teema meitä.
En oikein tiedä, mitä näyttelyltä odotin. Enkelinkiharaisia lapsia tavoittelemassa eteeristä emoaan auringonlaskun maalatessa tapahtumille ihanan taustan?
Vaan enpä saanut madonnaa, en tissimaidon tuoksua, enkä varsinkaan iltaruskoa. Äiti-näyttely oli täynnä toinen toistaan groteskimpia kuvauksia äitiydestä. Oli materiaalina valokuva tai styroksi, vuosisatana tämä tai edellinen, paistoi kaikkialta irvokkuus.
Äidit olivat karuja, lapset tuskaisia. Auta armias, jos katsojan pitäisi samastua näyttelyn hahmoihin. Miksi kukaan haluaisi poistaa äitiydestä herkkyyden ja lämmön? Hyvästi lässytys, tervetuloa piikkilanka!
Taiteilijat olivat kaikki naisia – kenties myös äitejä.
***
Luulisi, että vanhan kunnon Kuningatar Blankan jälkeenkin olisi syntynyt vanhemmuutta peilaavaa taidetta, johon voi tutustua ahdistumatta. Sellaista, joka johdattaisi takaisin omiin progesteronin huuruisiin muistoihin.
Tähän hätään en keksi kauniimpaa 2000-luvulla tehtyä äitikuvausta kuin Nemoa etsimässä -elokuva, joka on imenyt väkeä ruutujen ääreen jo parin taaperovuosikerran ajan. Elokuvan alussa koko kaviaarikatras menettää äitinsä. Loppuelokuvan ajan Nemo ja hänen ylihuolehtivainen isänsä yrittävät pärjätä ilman äitiä. Eläköön yksinhuoltajuus!
Muita satumaailman äidinhukkaajia ovat Peppi, Bambi ja Lumikki. IRL samalla kohtalolla on ratsastanut mm. poptähti Madonna.
Jo sadut kertovat sen, millaisena me haluamme nähdä todellisuuden, jääkö taiteelle enää mitään tehtävää?
***
Lupasin lukea pikkusiskon vihkikirkossa jonkin mukavan, avioitumiseen ja rakkauteen liittyvän tekstinpätkän. Monet käyttävät tähän tarkoitukseen tuttua korinttilaisten kirjettä helisevine symbaaleineen, mutta minä etsin hieman persoonallisempaa ratkaisua.
Varsinaista rakkausrunoa en kuitenkaan ollut valmis esittämään, koska lausujantaitoni rajoittuvat eri satuhahmojen imitoimiseen iltasaduissa.
Mutta mitä kannustavaa voi kyyhkyläisille lausua, kun hääpareille annettavat neuvot tuntuvat olevan kyynisistä kyynisin kirjallisuuden laji? Kaikkein pahinta rienausta löytyy suomalaisesta kansanperimästä, joka on täynnä juoppoja sulhasmiehiä ja heikkomielisiä morsiamia, jollaista ei yksikään järkevä sulhaskandidaatti huoli koko loppuelämän aikaiseksi pedinlämmittäjäkseen. Mihin ovat kadonneet rakkaus, ilo ja luottamus?
Ehkä parisuhdeterapeutit ja perheasianneuvottelukeskukset eivät olisi niin ylityöllistettyjä, jos nuorille pareille osattaisiin jo heidän yhteisen taipaleensa alkumetreillä antaa järkeviä elämänohjeita. Puhuttaisiin viisauksia, jotka kantavat hedelmää vielä vuosikymmenten taa. Rakkauttahan aviohaluisilla riittää kahmalokaupalla.
Äidin taju -näyttely Hyvinkään taidemuseossa 27.8. saakka. Kuningatar Blanka Valtion taidemuseo Ateneumissa. 1. Kor. 13:1, 4–7.
En oikein tiedä, mitä näyttelyltä odotin. Enkelinkiharaisia lapsia tavoittelemassa eteeristä emoaan auringonlaskun maalatessa tapahtumille ihanan taustan?
Vaan enpä saanut madonnaa, en tissimaidon tuoksua, enkä varsinkaan iltaruskoa. Äiti-näyttely oli täynnä toinen toistaan groteskimpia kuvauksia äitiydestä. Oli materiaalina valokuva tai styroksi, vuosisatana tämä tai edellinen, paistoi kaikkialta irvokkuus.
Äidit olivat karuja, lapset tuskaisia. Auta armias, jos katsojan pitäisi samastua näyttelyn hahmoihin. Miksi kukaan haluaisi poistaa äitiydestä herkkyyden ja lämmön? Hyvästi lässytys, tervetuloa piikkilanka!
Taiteilijat olivat kaikki naisia – kenties myös äitejä.
***
Luulisi, että vanhan kunnon Kuningatar Blankan jälkeenkin olisi syntynyt vanhemmuutta peilaavaa taidetta, johon voi tutustua ahdistumatta. Sellaista, joka johdattaisi takaisin omiin progesteronin huuruisiin muistoihin.
Tähän hätään en keksi kauniimpaa 2000-luvulla tehtyä äitikuvausta kuin Nemoa etsimässä -elokuva, joka on imenyt väkeä ruutujen ääreen jo parin taaperovuosikerran ajan. Elokuvan alussa koko kaviaarikatras menettää äitinsä. Loppuelokuvan ajan Nemo ja hänen ylihuolehtivainen isänsä yrittävät pärjätä ilman äitiä. Eläköön yksinhuoltajuus!
Muita satumaailman äidinhukkaajia ovat Peppi, Bambi ja Lumikki. IRL samalla kohtalolla on ratsastanut mm. poptähti Madonna.
Jo sadut kertovat sen, millaisena me haluamme nähdä todellisuuden, jääkö taiteelle enää mitään tehtävää?
***
Lupasin lukea pikkusiskon vihkikirkossa jonkin mukavan, avioitumiseen ja rakkauteen liittyvän tekstinpätkän. Monet käyttävät tähän tarkoitukseen tuttua korinttilaisten kirjettä helisevine symbaaleineen, mutta minä etsin hieman persoonallisempaa ratkaisua.
Varsinaista rakkausrunoa en kuitenkaan ollut valmis esittämään, koska lausujantaitoni rajoittuvat eri satuhahmojen imitoimiseen iltasaduissa.
Mutta mitä kannustavaa voi kyyhkyläisille lausua, kun hääpareille annettavat neuvot tuntuvat olevan kyynisistä kyynisin kirjallisuuden laji? Kaikkein pahinta rienausta löytyy suomalaisesta kansanperimästä, joka on täynnä juoppoja sulhasmiehiä ja heikkomielisiä morsiamia, jollaista ei yksikään järkevä sulhaskandidaatti huoli koko loppuelämän aikaiseksi pedinlämmittäjäkseen. Mihin ovat kadonneet rakkaus, ilo ja luottamus?
Ehkä parisuhdeterapeutit ja perheasianneuvottelukeskukset eivät olisi niin ylityöllistettyjä, jos nuorille pareille osattaisiin jo heidän yhteisen taipaleensa alkumetreillä antaa järkeviä elämänohjeita. Puhuttaisiin viisauksia, jotka kantavat hedelmää vielä vuosikymmenten taa. Rakkauttahan aviohaluisilla riittää kahmalokaupalla.
Äidin taju -näyttely Hyvinkään taidemuseossa 27.8. saakka. Kuningatar Blanka Valtion taidemuseo Ateneumissa. 1. Kor. 13:1, 4–7.
Kommentit