Kuinka villapaita kesytetään
Joillakin ihmisillä riittää joustoa ja joviaalisuutta tulla toimeen kaikensorttisten ihmisten kanssa. On myös minunkaltaisiani tupajumeja, jotka karkaavat paikalta tai vaikenevat kuin muuli, kun pitäisi kommunikoida hankalien ihmislajikkeiden kanssa. Olen aina ihmetellyt, että miksi vaivautua. Miksi minun pitäisi kuluttaa arvokasta aikaani itseäni tylsempiin ihmisiin?
Näin vanhemmiten olen kuitenkin alkanut miettiä, voisiko niissä päälle päin oudoissa tyypeissä olla sittenkin jotain esiin kaivamisen arvoista.
Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun tuttu elokuvaharrastaja vaahtosi, että hän katsoo tarkoituksella myös elokuvia, joista ei pidä. Siis joku maksaa elokuvalipun hinnan, ehkä popcornitkin ja uhraa elämästään pari tuntia, vaikka tietää näkevänsä leffan, joka on todennäköisesti ihan kamala?
Tämän asian pohdiskelu mullisti elämäni. Olenko minä siis ollut väärässä, kun olen kaikki nämä vuodet vältellyt eri syistä rasittaviksi määrittelemiäni ihmisiä? Pitäisikö kanssaihmisiin suhtautua kuin taiteeseen?
Olisinko voinut oppia jotain olennaista itsestäni, jos olisin parikymppisenä baaritiskillä kuunnellut pokavaloa vilkuttavien miesten myyntipuheet loppuun? Puhumattakaan niistä lukuisista bussipysäkkejä pystyssä pitävistä rantojen miehistä, joiden jutut olen aina julmasti sivuttanut. Eikö sittenkään olisi kannattanut kuunnella korva ovessa, milloin naapurin nainen on vienyt pyykkinsä pyykkitupaan, ettei vain tarvitsisi pysähtyä turinoimaan hänen kanssaan? Olisiko pitänyt suoda hetki työpaikan kahvipöydässä anekdootteja liukuhihnalta laukovalle kollegalle sen sijaan, että pänttäsin piin likiarvoa hiljaa mielessäni?
Mutta-mutta, eihän tämä elämän suuri väärinymmärrys ole minun vikani. Koko naistenlehtibisnes perustuu siihen, että lukijoille annetaan vinkkejä, miten haalia ympärilleen kauniita tavaroita ja kivoja ihmisiä.
***
Onneksi minulla on pitkämielisiä ystäviä, jotka yrittävät edistää evoluutiotani kunnon ihmiseksi. Tänä vuonna he johdattelivat minua diskreetisti kohti paremman, kierrättävän ihmisen roolia. Sain synttärilahjaksi kirjan, jonka punaisena lankana on esitellä, mitä kaikkea voi tehdä vanhasta villapaidasta. Houkuttelevan nelivärikuvituksen lisäksi kirjasta löytyy ohjeet näihin luomuksiin sekä virkkaukseen ja neulomiseen alkeet.
Ystävieni suunnitelma ei kuitenkaan aivan täysin toiminut. Eihän minun vaatekaapistani löytynyt yhtään villapaitaa, josta suostuisin luopumaan, jotta lapset saisivat tohvelit tai koira slipoverin. Kävin siis kirppikseltä ostamassa kassillisen villapaitoja, jotka huovutin pesukoneessa pesemällä ne liian kuumassa.
Nyt minulla on edelleen kaappi täynnä villapaitoja, joita en koskaan pidä, mutta sen lisäksi myös epäilyttävästi alakoulun kässätunnin tuotosten näköisiä pannumyssyjä ja ranteenlämmittimiä. Toivottavasti ne ovat tallessa vielä silloin, kun pitää alkaa miettiä joululahjoja päiväkodin tädeille, lasten urheiluseuran valmentajille ja ip-kerhon vetäjille.
Jos joku innostui askartelemaan villapaidoilleen uuden elämän, on kirjan nimi Do Redo – Kuinka villapaita paloitellaan
Näin vanhemmiten olen kuitenkin alkanut miettiä, voisiko niissä päälle päin oudoissa tyypeissä olla sittenkin jotain esiin kaivamisen arvoista.
Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun tuttu elokuvaharrastaja vaahtosi, että hän katsoo tarkoituksella myös elokuvia, joista ei pidä. Siis joku maksaa elokuvalipun hinnan, ehkä popcornitkin ja uhraa elämästään pari tuntia, vaikka tietää näkevänsä leffan, joka on todennäköisesti ihan kamala?
Tämän asian pohdiskelu mullisti elämäni. Olenko minä siis ollut väärässä, kun olen kaikki nämä vuodet vältellyt eri syistä rasittaviksi määrittelemiäni ihmisiä? Pitäisikö kanssaihmisiin suhtautua kuin taiteeseen?
Olisinko voinut oppia jotain olennaista itsestäni, jos olisin parikymppisenä baaritiskillä kuunnellut pokavaloa vilkuttavien miesten myyntipuheet loppuun? Puhumattakaan niistä lukuisista bussipysäkkejä pystyssä pitävistä rantojen miehistä, joiden jutut olen aina julmasti sivuttanut. Eikö sittenkään olisi kannattanut kuunnella korva ovessa, milloin naapurin nainen on vienyt pyykkinsä pyykkitupaan, ettei vain tarvitsisi pysähtyä turinoimaan hänen kanssaan? Olisiko pitänyt suoda hetki työpaikan kahvipöydässä anekdootteja liukuhihnalta laukovalle kollegalle sen sijaan, että pänttäsin piin likiarvoa hiljaa mielessäni?
Mutta-mutta, eihän tämä elämän suuri väärinymmärrys ole minun vikani. Koko naistenlehtibisnes perustuu siihen, että lukijoille annetaan vinkkejä, miten haalia ympärilleen kauniita tavaroita ja kivoja ihmisiä.
***
Onneksi minulla on pitkämielisiä ystäviä, jotka yrittävät edistää evoluutiotani kunnon ihmiseksi. Tänä vuonna he johdattelivat minua diskreetisti kohti paremman, kierrättävän ihmisen roolia. Sain synttärilahjaksi kirjan, jonka punaisena lankana on esitellä, mitä kaikkea voi tehdä vanhasta villapaidasta. Houkuttelevan nelivärikuvituksen lisäksi kirjasta löytyy ohjeet näihin luomuksiin sekä virkkaukseen ja neulomiseen alkeet.
Ystävieni suunnitelma ei kuitenkaan aivan täysin toiminut. Eihän minun vaatekaapistani löytynyt yhtään villapaitaa, josta suostuisin luopumaan, jotta lapset saisivat tohvelit tai koira slipoverin. Kävin siis kirppikseltä ostamassa kassillisen villapaitoja, jotka huovutin pesukoneessa pesemällä ne liian kuumassa.
Nyt minulla on edelleen kaappi täynnä villapaitoja, joita en koskaan pidä, mutta sen lisäksi myös epäilyttävästi alakoulun kässätunnin tuotosten näköisiä pannumyssyjä ja ranteenlämmittimiä. Toivottavasti ne ovat tallessa vielä silloin, kun pitää alkaa miettiä joululahjoja päiväkodin tädeille, lasten urheiluseuran valmentajille ja ip-kerhon vetäjille.
Jos joku innostui askartelemaan villapaidoilleen uuden elämän, on kirjan nimi Do Redo – Kuinka villapaita paloitellaan
Kommentit