Terve vuokko, terve koivu

Oli pakko ottaa lähis, kun kukkia oli niin vähän.

Surin jo etukäteen, ennen Brysseliin lähtöä, miten menetän vuodenajoista kauneimman, jos vietän kevään Keski-Euroopassa. Imin itseeni viime vuonna varmuuden vuoksi koko keväisen värikirjon, aromin ja aavistuksen.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Kaikkialla Euroopassa oli kylmä kevät. Ympäristön viherrys antoi odotuttaa itseään myös Brysselin korkeudella. Hiirenkorvien ja muuttolintujen sijaan bongasin toppatakkeja ja villapipoja.

Onneksi kirsikka sentään aloitti kukintansa silloin kun pitääkin; minun synttäreideni aikaan.

Kun tulin ensimmäisen kerran Suomeen, täällä oli vielä talven rippeet jäljellä. Pääsin lakaisuhommiin ja potkimaan vihoviimeiset jääkokkareet pihasta. Vapun tienoilla ilmattaret olivat vihdoin suopeita suomalaisille, kevät alkoi orastaa.

Sillä aikaa oli Belgiassa tullut kesä. Kun olin istunut vartin lentokenttäbussissa, tajusin, että siellä on lehti puussa. Kaksi viikkoa siitä olin taas Suomessa, ja nyt oli suomalaisten puiden vuoro lehtiä. Ehdin nippanappa nähdä pari vauvavihreää koivua – jokakeväinen kohokohta. Suurin osa puista oli kuitenkin ihan valmiita, joten olin hieman pettynyt.

Pettymys unohtui, kun pääsin toista kertaa samana keväänä ihastelemaan kirsikan kukintaa. Ojissa rehottivat rentukat. Myös omenapuut ehtivät kukkia kakkosreissuni aikana. Harmi vain, että meidän omalla puuvanhuksellamme taitaa olla vähän hiljaisempi vuosi tällä kertaa.

Metsätähdet, kielot ja raparperit ehdin kokea kahdessa eri maassa, mikä on melko ylellistä.

Yölinnuilla on yhteinen soundtrack Suomessa ja Belgiassa. Ne aloittavat ilottelunsa samalla nuotilla ihan miellyttävänä sirkutuksena, joka lopulta muuttuu aamuyön tunteina niin villiksi kakofoniaksi, että kevytunisempi joutuu sulkemaan räppänät.

Sanovat, että luonnon tarkkailu on vanhuuden merkki. Olen iloinen vanhus, jos se siitä on kiinni. Odotan innolla ensi kevättä, sillä missäpä puu kauniimmin lehtii kuin Karjalan kunnailla.