Paris, Paris

Pariisissa osataan puistosuunnittelu.

Lapsuuden unelma-ammattini oli lähteä katutaiteilijaksi Pariisiin. Onnistuin elämään näin vanhaksi ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa sinne, lapsuuteni unelmakaupunkiin.

Ehkä olen vältellyt romantiikan pääkaupunkia, koska olen uskonut juttuja tylyistä ranskalaisista tarjoilijoista, kaupanmyyjistä ja katukauppiaista, jotka kiusaavat kilttiä turistia, minkä huijaamiseltaan ehtivät. Puheet töykeistä pariisilaista ovat kateellisten naapurikansojen panettelua; paikallinen palveluammattikunta oli ihan yhtä ystävällistä ja epäystävällistä kuin kaikissa muissakin turistipesäkkeissä. Englantiakin suostuivat puhumaan, kun france loppui kielen päältä.

Pariisi on ehkä kallein kaupunki, jossa olen turisteillut – ja olen sentään käynyt Oslossa, Köpiksessä, Moskovassa ja Nykissä. Niin ja Reykjavikissa – mutta vasta finanssikriisin jälkeen. Hyväksyn tiettyyn rajaan saakka sen, että turisteilta niistetään vähän ekstraa, mutta joku roti pitäisi olla kiskurihinnoissakin. Katutaiteilijan palkoilla ei Pariisissa pysyisi patongissa kiinni – etenkin kuin minun unelmani oli maalata kuvia katuun ilmaiseksi, jotta ohikulkijoille tulisi hyvä mieli.

Kaupungissa vallitseva hieman boheemi, mutta ehdottoman viehko henki on ilmainen ilo, jonka voi aistia tuhansien turistikerrosten altakin. Onneksi myös kauneus on ilmaista jakotavaraa.

Pariisi on ihan järkyttävän pompöösi. Sellaista suuruudenhulluutta en muista aikaisemmin kokeneeni. Yleensä historian suurmiehet ovat muotoilleet maniansa kirkoiksi tai temppeleiksi, mutta Ranskan hallitsijat ovat panostaneet avoimesti ihan vaan oman maallisen mahtinsa pönkittämiseen.

Ehdin suorittaa neitsytmatkallani Pariisin turismin lyhyen oppimäärän. Seuraavalla reissulla ei tarvitse käydä Eiffel-tornilla, Notre Damessa, Per Lachaisessa, Pointeilla Neuf ja Alma, Luxembourgin puistossa eikä Champs Elyseellä. Mutta latinalaiskorttelin putiikkeihin pitää perehtyä ajan (ja rahan) kanssa.