Bryssel state of mind

Kaupunki ja sen suojeluspyhimys.

Tiedän kyllä, että otsikko ei ole minkään kieliopin mukainen. Se kuitenkin kuvaa hyvin niitä ajatuksia, joita aion jakaa kanssanne. Kun olin ollut pari viikkoa pois väliaikaiselta komentopaikaltani Brysselissä, tajusin, että minulle on kehittynyt tähän kaupunkiin ihan oma mielentila. Olisi liioiteltua kutsua sitä kotitutumiseksi, mutta jonkinlaisesta sopeutumisesta lienee kyse.

Millainen se mielentila sitten on? Jos se olisi väri, se olisi rapattuun valkoiseen seinään matalalta paistava auringon valo. Jos se olisi alkuaine, se olisi jokin metalli. Jos se olisi ääni, se olisi kapunkiliikenteen melu, jossa on mukana myös ihmisten puheensorinaa, josta ei erotu sanoja. Jos se olisi haju, se olisi ehdottomasti belgialainen vohveli!

On mielenkiintoista havainnoida, pääsenkö samaan mielentilaan vaikka parin vuoden kuluttua, jos palaan Brysseliin vaikka lyhyelle työreissulle.

Vaikka työskentelen Brysselissä pääasiassa suomeksi ja muu elinympäristö on ranskankielinen, ehdin jostain ihmeen syystä tottua ajattelemaan englanniksi. Toinen kieleen liittyvä hassuus tuli vastaan, kun katsoin telkkaria Suomessa. En osannut seurata suomenkielistä tekstitystä, se näytti vain häiritsevältä valkoiselta hörhelöltä ruudun alalaidassa. Kielipuolisuudet katosivat parissa päivässä, ja nyt yritän taas päästä kiinni Eurooppaan – ainakin seuraavaan Suomen reissuuni saakka.

Suomeen ja erityisesti kotiin oli kiva palata, vaikka vähän jännittikin. Kotona kaikki oli niin helppoa ja tuttua, että mietin useaan otteeseen, minkä ihmeen takia olen sieltä pois lähtenytkään. Vieraissa ympyröissä ja vieraassa asunnossa on jatkuvasti vähän niin kuin retkellä – kaikki on hankalampaa kuin kotona.

Kun kissa oli poissa, eivät hiiret hyppineet pöydällä. Ainakin tässä tapauksessa, kun kissa on perheen äiti ja hiiret ovat lapsia, joilla oli (todellisten) kissojen hoitovastuu. Pienet aplodit jälkikasvulle, jolle ero paapovasta mamista teki oikein hyvää. He ottivat vastuuta esimerkiksi lemmikkien hoidosta aivan eri tavalla kuin normiarjessamme. Toki sydäntä lämmitti myös se, miten tiukasti – niin henkisesti kuin fyysisesti – teinit liimautuivat muutaman viikon poissa olleeseen huoltajaansa. Ja lämmittää edelleen, mutta yritän olla ajattelematta asiaa, ettei koti-ikävä iskisi. Etenkin kun äitienpäivä on jo ovella.

Asiaan etäisesti liittyvät linkit ovat kivoja :)