Mitä tehdä käytetyllä kettutytöllä?

Kaikkihan tietty tietää, miten Iso Jii liittyy aiheeseen.

Kapinointi, turkisten spreijaaminen ja McDonaldsin vihaaminen ovat perinteisesti olleet nuorten vihaisten naisten ja miesten yksinoikeus. Aika tekee tehtävänsä, ja ykskas yllättäin on taas yksi sukupolvellinen nuoria vihaisia huomannut olevansa kolmekymppisiä. Yliopistossa ei pysty enää roikkumaan yhtään ylimääräistä lukukautta, vegaanisesti valmistetut maiharit alkavat hiertää jaloissa ja jälkikasvu kasvaa ulos kantoliinasta.

Entisillä nuorilla vihaisilla naisilla ikä korreloi vihaisuuden määrään, se tuntuu vain kasvavan iän myötä.

Me keski-ikäiset mäkkärin kävijät voimme suhtautua nuorempien angstiin ymmärtäen, naureskellen tai kaiken sellaiseen viittaavan maailmastamme poissulkien. Minä suosin kahta jälkimmäistä konstia. Olenhan minäkin aikanani marssini marssinut, mutta erotuksena kunnon aktivisteihin olen aina pitänyt harrastukset harrastuksina. Aika ajoin Siltasaarenkadulla voi törmätä feissariin, joka on liikkeellä aatteen, ei taskurahan, palosta. Kirkasotsaiset käännyttäjät suuttuvat aidosti, kun heille sanoo, että tämä asia ei ole minulle niin tärkeä kuin sinulle, mutta pidän itseäni siitäkin huolimatta ihan kunnon kansalaisena.

Minulla oli aikoinaan koulukaverina pari nuorta, nohevaa miestä, joiden suurin intohimo oli romanien, tai siis suomeksi mustalaisten vihaaminen. Poikaset imivät itseensä kaiken mahdollisen tiedon romanikansan tavoista ja historiasta. He paneutuivat kaikella kaksikymppisen energiallaan rotuvihan lietsomiseen. Koulukaverini olivat nk. hyvien perheiden kasvatteja. Kaikista heille avatuista ovista nuorukaiset valitsivat sen mustimman.

Vastaavanlainen energian tuhlaus toistuu monella idealistilla.

Mutta nyt olen harhaillut liian kauas alkuperäisestä aiheesta, keski-ikäistyvistä aktivistinaisista, joiden maailmantuska syvenee, kun ikä mittarissa kasvaa. Miksei heistä kasva leppoisia, rivarissa asuvia virkanaisia, jotka käyvät lastensa kanssa muskarissa?

Koska maailma petti heidät.

He ovat vihaisia tuhansien jaettujen lentolehtisten ja kymmenien marssittujen kilometrien edestä. Yksikään norppa ei pelastunut, Afrikan valtio saanut rauhaa tai ydinvoimala sulkeutunut. He ovat vihaisia marttyyrejä. Ehkä heitä myös nolottaa. Kun joukkoliikkeet kutistuvat ja kapina hyytyy, he tuntevat oman pienuutensa, mutteivat myönnä sitä.

Ja yhä vaan McChickenin purijat naureskelevat heille.

Mitä siis tehdä loppuun ajetulla aktivismilla? Voiko sellaista edes kierrättää? Voisiko sen resignata uuteen, ehompaan käyttöön? Onhan meillä ravintolapäivä, villasukkakampanjoita ja muita tuoreita, positiivisia aktivismin muotoja.

Ei ole paha myöskään leipoa lasten kanssa kotona pullaa tai viettää puolison kanssa elokuvailtaa. Ihan käypiä maailmanpelastamiskeinoja nekin ovat.