Elämää suurempaa

Mikä elokuva on viimeksi tehnyt sinuun vaikutuksen?

Ei siis ns. paras elokuva, tosin vaikuttava elokuva voi olla myös paras elokuva. Elokuvan synnyttämä tunne voi olla positiivinen tai negatiivinen, liikuttava tai järkyttävä. Se on jotain, mikä tallentuu katsojan sisimpään. Muistamisen arvoinen elokuva muodostaa ihan oman olotilan, jonka pystyy palauttamaan aina leffaa muistellessa.

Halusin palauttaa leffaelämyksen mieleesi, koska olen huolissani elokuvasta. Laadukkaat televisiotuotannot ovat raivanneet elokuvan ylivaltaa suurten tunteiden näyttämönä. Etenkin nyt kun tuotantokaudet on katsottavissa maksukanavilla yhteen putkeen, jolloin tunnevaikutus vahvistuu, on elokuva hätää kärsimässä. Enää ei tarvitse odottaa viikkoa ennen kuin saa tietää, kuka ampui JR:n.

Maailma ympärillä muuttuu, eikä elokuva taide- tai viihdemuotona pysy perässä. Elokuvatuotanto on paisunut pompöösiksi teollisuudeksi, jonka kalleus rajaa pois suuret määrät lahjakkuutta. Pääsevätkö näkemyksiään toteuttamaan – elokuvia tekemään – lahjakkaimmat, vai ne, jotka osaavat sitkeimmin kaupata itseään?

Televisiodraamojen lisäksi elokuvan murhajaisissa on mukana peliteollisuus. Pelien parissa katsoja on aktiivinen toimija pelkän popcornin mäsäämisen sijaan.

Elokuva ei ole ensimmäistä kertaa uhanalaisena. Television riemumarssi ihmisten olohuoneisiin muutti pysyvästi vapaa-ajanviettotapaamme, ja suurin kärsijä löytyi elokuvateattereiden hämäristä. Silloin elokuvaa yritettiin pelastaa kaiken maailman laajakuvakikkailuilla. Sittemmin valkokankailla on kuultu kummia (Dolby surround) ja nähty näkyjä (3D). 

Mutta eikö ensiapua pitäisi etsiä sisällöstä?

Toki elokuvalle on plussaa, jos jokainen kuva on visuaalisesti harmoninen ja musiikki saa ihon kananlihalle. Tuleepa mieleen eräs elokuva, jossa jo pelkästään alkutekstit olivat niin mestarilliset, että koko muu raina olisi voinut olla kevyempääkin huttua. Ei ollut. Joko arvaat, mikä ysärielokuva?

Mihin tämä kaikki johtaa? Ihmisten tunnekäyrän stimulointiin tarvitaan aina vain raaempaa väkivaltaa, aina vain häikäilemättömämpiä roolihahmoja ja aina vain enemmän paljasta pintaa (Euroviisuja odotellessa).

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että todelliset elokuvahelmet erottuvat akanoista, koska niiden tarina onnistuu jäljittelemään oikeaa elämää niin hyvin, että se koskettaa katsojaa. Tietenkään ei voida lähteä siitä, että katsoja samastuu yksi yhteen elokuvan hahmoihin tai tapahtumiin. Tällöin vaikuttavien elokuvien valikoimasta tipahtaisi pois genrekaupalla elokuvia. Kukapa meistä edes haluaisi elää oikeasti kauhuelokuvia tai vaikkapa historiallisten suurelokuvien sotaisia käänteitä. No ehkä jotkut.

Tarinankerronnan, eli käsikirjoittajan varassa on myös sujuva dialogi, nokkelat sanailut ja selkäpiitä jyystävät monologit. Minuun dialogit tekevät harvoin kummoista vaikutusta. Jopa ylistetty Tarantino-talk on melko yhdentekevää. Ehkä puheenparren osuvuus edellyttäisi, että olisin itse ollut joskus tilanteessa, jossa pääsisin samoja sanoja paikoilleen asettelemaan. Hasta la vista beibet ja muut ikimuistoiset onelinerit nousevat roolihahmojen ja niiden näyttelijöiden tavaramerkeiksi, mutta eivät ne tee elokuvasta elämää suurempaa.

Mistä siis resepti elokuvan pelastamiseen? Tunteista, sanon minä.

Vastaukseni alussa esittämääni kysymykseen on Pride. Tositapahtumiin perustuva, lakkoilevat brittiläiset kaivosmiehet ja seksuaalivähemmistöjen edustajat yhdistävä elokuva vaikutti trailerin perusteella turhan nauramiselta ja hah-hah-hauskoja homovitsejä viljelevältä pätkältä. Mutta tarkoin rakennetut kohtaukset ja sopivan yliampuvat roolihahmot tekivätkin solidaarisuuden tunteesta lähes käsin kosketeltavan, ja minuun se tunne vetosi.

Entä se ysäri, jossa oli hienot alkutekstit? Tietenkin Brad Pittin ja Morgan Freemanin tähdittämä Seitsemän.