Orpojen tavaroiden ostoskeskukset

Ennen 90-luvun lamaa kirppiksiä pitivät vain laupeudentyötä harjoittavat järjestöt. 80-luvun rilluvuosien muinaisjäänteet saivat uuden elämän kirpputoreilla. Joka kylästä löytyi toimintansa lakkauttanut teollisuusyritys, jolta jäi tyhjä aaltopeltihalli leipäkoneiden, keinonahkatakkien ja valittujenpalojen täytettäviksi.

Jo kansanmarkettiin sisään astuessa voi parin ensimmäisen myyntipöydän perusteella päätellä, kannattaako matkaa jatkaa pidemmälle. Joistain paikoista ohikulkijaan tarttuu vanhan, väsyneen tavaran lemu. Sitkeät kauppiaat kiduttavat asiakkaita tyrkyttämällä heille surkeita tavaroitaan viikosta, kuukaudesta ja pölykerroksen paksuuden perusteella jopa vuodesta toiseen.

Kirppishän ei oikeasti ole mikään tori, eikä edes basaari, siltä puuttuu kaksi torielämään olennaisesti kuuluvaa elementtiä; raitis ilma ja puheensorina.

Markkinamiesten ja -naisten kannattaisi tulla ulos konttoreistaan tarkkailemaan, minkälaiset tuulet puhaltavat ruohonjuuritasolla. Kaksnelosesta kasatuissa puuhäkkyröissä asuu myyntityön sielu. Kun olet vuokrannut itsellesi viikoksi tai kahdeksi yhden kojun 150 samanlaisen joukosta, pitäisi tietenkin keksiä, miten houkutella ihmiset kaivelemaan juuri sinun aarteitasi. Kaikki keinot ovat sallittuja – kunhan et ripusta rytkyjäsi kirpputoria halkoville käytäville, se on useissa paikoissa kardinaalimunaus ja ankarasti kielletty.

Yksi hyväksi havaittu keino on houkuttelutuote. Se on jokin näkyvä (värikäs, isokokoinen, muuten vaan silmäänpistävä) tavara, jolle voi laittaa sen verran korkean hinnan, ettei se mene ihan ensimmäisenä päivänä. Hinta ei saa kuitenkaan olla liian korkeakaan, sillä myös sisäänvetotuote on tarkoitus saada kaupaksi. Vain jetset-elämään sopiva mekko, vauvan hyväkuntoinen merkkihaalari tai kotimainen tarjoiluastia pysäyttävät asiakasvirrat.

Joidenkin myyjien mielestä se, että tavara on käyttämätön, on hyvä myyntivaltti käytettyjen tavaroiden markkinoilla. He tuhertavat pienenpieneen hintalappuun hinnan lisäksi ”käyttämätön” ja mahdollisesti myös ostopaikan. Samaa ”käyttämättömyyttä” symboloivat myös vaatteisiin jätetyt tuotelaput ja avaamattomat pussilakanapakkaukset. Surkuhupaisia ovat ne yrittäjät, jotka tiedottavat, kuinka paljon tavaran hinta olisi uutena – harvemmat kuitenkaan paljastavat, kuinka paljon he itse ovat alennusmyynnissä pulittaneet ko. vaasista tai farkuista.

Samalla hellyttävällä markkinointityön linjalla ovat ne yritteliäät, jotka korostavat tuotteen tavaramerkkiä – oli se sitten aito tai ei.

Paras houkutin on kuitenkin oikea hinnoittelu. Hyvää tavaraa oikeaan hintaan on tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Kirppiksillä käydään myös hintakilpailua. Ainakin täällä Etelä-Karjalassa on otettu käyttöön vanha vaatehuonekikka; hinnat ovat 7,90 tai 3,80. Heti näyttää halvemmalta. Jokseensakin epätoivoisen kuvan itsestään antavat ne kauppiaat, jotka alentavat koko pöydän hinnat –50 %. Hinnat olivat siis pielessä alun alkaenkin, kun kauppa ei käynyt.

Rehellisimmillään kirppis on poistolaarissa, josta saa ottaa ilmaiseksi tavaraa mukaansa. Niitä kynttilänjalkoja, teepaitoja ja vhs-elokuvia ei kukaan enää halua. Enää ei tarvitse esittää uutta, toimivaa ja kaunista. On vain väsynyttä materiaa.