Kaksin rannalla yksinäiset

Hiekkalaatikko on helpoin tapa tutustua ihmisiin vieraalla paikkakunnalla.  Leikkipuisto luo yhteyksiä niin lapioita kavereilta lainaavalle kolmevuotiaalle kuin hänen vanhemmalleenkin. Taika on siinä, että lasten taaperovaiheen ympärille syntyy luontevasti tekemistä. Ainoa ongelma on, ettet muista ihmisiä nimiltä, he ovat vain Iinanisi tai Roopenäiti.

Luulisi, että myös koirapuistoissa syntyy samanlainen alueellinen kontaktiverkosto, vaativathan lemmikit säännöllistä ulkoilutusta ja monet ajoittavat lemmikin kanssa lenkkeilyn aina samoihin aikoihin illan tv-ohjelmakartan mukaisesti. Koirallinen sinkkukaverini kuitenkin valittaa, että koirapuistotuttavuudet jäävät vain koirapuistotuttavuuksiksi. Oma turrea naapurin rekun peräpäästä irrottaessa ei ole luontevaa kutsua itseään toisen luokse kahville – etenkin kun mistään ulkoisista merkeistä ei voi päätellä, onko talutushihnan päässä sinkku vai varattu.

Miten uudelle paikkakunnalle muuttava aikuinen ihminen tutustuu ihmisiin, jos taloudessa hiekkalaatikkoa käyttävät vain kissat?

Olen työurani aikana tehnyt muutaman kerran hypyn tuntemattomaan, eli muuttanut työn perässä vieraalle paikkakunnalle. En tiedä, onko syynä umpimielinen karjalainen luonne vai mikä, kun ystävyyssuhteiden syntyminen on kankeaa. Työkavereiden tai naapureiden kanssa ei tule ystävystyttyä. Harrastusten parista seuran etsiminen tuntuu pakotetulta. Olen aikoinaan kokeillut niin näytelmäkerhoa, valokuvaseuraa kuin parin eri kielen kurssiakin, saldona nolla sydänystävää.

Onneksi en etsi parisuhdetta, saattaisi tulla yksinäiset eläkevuodet.

Tyydyn siis jututtamaan kaupan kassoja, toimistolla kerran päivässä piipahtavaa postinkantajaa sekä uimahallin saunaan yksin uskaltautuneita mummoja. Harmi vain, kun nykyisin salilla, uimassa ja varsinkin vesikävelemässä käydään parittain. Sen lisäksi, että pariliikunta ärsyttää vieressä yksin rehkijää, sulkee se pois kaikki mahdolliset kontaktit ulkopuoliseen maailmaan.