Miten minusta tuli mie?

Orvon ihmisen sielunmaisema.

Kun suostuin paluumuuttajaksi Lappeenrantaan, ajattelin, että paluusta kotikonnuille seuraa joko täydellinen kyllästyminen kaikkeen karjalaisuuteen viittaavaankin tai juurrun tänne ikihyviksi, enkä lähde ikinä enää pois. Nyt karjalaista kieli- ja kulttuurikylpyä on takana kolmisen kuukautta ja vuoden verran edessä, ja leikkiin on astunut kolmaskin vaihtoehto: En tunne enää kuuluvani mihinkään. Kahden kodin välillä ramppaaminen on tehnyt minusta kodittoman!

Olen suhtautunut huolettoman huvittuneesti siihen, etten vaivaudu enää viemään matkalaukkua kaappiin. Pyykit sentään pyöräytän, ja sitten palautan paidat ja pöksyt pakaasiin. Olen myös tottunut siihen, että hiustenkuivaaja, kesken oleva kirja tai kännykän laturi on aina väärällä paikkakunnalla. Tai lempiteemukini, oikean paksuinen perusrasva tai kumisaappaat. Siis kaikki ne elämää ympäröivät esineet, joita ihmisellä on normaalisti vain yksi kappale.

Juurettomuuden tunne syntyy siitä, etten ajattele ja asennoidu asioihin samalla lailla kuin ihmiset ympärilläni. Yritän ymmärtää, miksi täällä rajanpinnassa vastustetaan niin ehdottomasti viisumivapautta. Tai miksi natiivit eivät ymmärrä, että eivät uuden teatterin rahat lakkautettavia kouluja olisi pelastaneet. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, kun poliittiset päätökset eivät kuumenna tunteitani, eivätkä paikallislehden tekstaripalstan aiheet tempaa mukaansa.

Mutta tunnen ulkopuolisuutta nykyisin myös kotikunnassani Nurmijärvellä. Seuraan kyllä Facebook-keskusteluista, miten koirien lenkkipoluille on levitelty rotanmyrkkyä tai jostain pihasta on varastettu polkupyörä. Mutta ne asiat eivät enää tunnu omilta. Tietysti haluan edelleen verovaroilleni vastinetta, enkä suostu päästämään palveluita karkaamaan perheeni ulottuvilta. Mutta lähtisinkö sen takia mielenosoitukseen tai kirjoittaisinko edes nimeni adressiin? Luultavasti olisin väärällä paikkakunnalla juuri silloin, kun nimiä kerättäisiin. Kukkasipuleitakaan en ole saanut aikaiseksi istuttaa.

Haluaisin olla myö, mutta olenkin vain mie.