Naisen (työ)elämää

Kaikkihan sen tietävät, ettei vaellukselle tai maratonille pidä lähteä uusilla kengillä. Työpukeutumisessa rakkuloita suuremmat murheet ovat ihan muualla. Kuten vaikka sisustuksessa.

Jokaisessa sivistyskodissa pitäisi olla kokovartalopeili. Mikä onkaan turhauttavampaa kuin yrittää kurkkia liian pienestä ja väärälle korkeudelle sijoitetusta peilistä, paistavatko pikkuhousujen rajat housun takamuksesta. ”Nainen tippui vessanpöntön päältä ja kuristui suihkuverhoon” -henkinen otsikointi olisi ollut tänä aamuna mahdollinen edellä mainitusta syystä.

Myös hyvä valaistus on tarpeen – paitsi jos on menossa töihin pimeisiin paikkoihin, kuten yökerhoon. Ilman kunnon valaistusta ei pysty annostelemaan ehostuksen määrää oikean suuruisella siveltimellä.  Toreilla ja turuilla näkee usein ihmisiä, miehiä ja naisia, joiden tukan asennosta voi päätellä, että heillä on ollut heikko valaistus.

Suosittelen myös täydestä sydämestä, että kukaan ei koskaan, milloinkaan lähde työtilaisuuteen vaatekappaleessa, jota ei ole aikaisemmin sovittanut päälleen. Peilistä – hyvästä tai huonosta – katsoessa voi esimerkiksi huomata, että paidan napit on siroteltu sen verran väljästi, että oikeasta näkökulmasta näytillä ovat alusvaatteet kaikessa loistossaan sekä liian paljon paljasta ihoa. Yhtään hakaneulaa tai ompelutarvikkeita ei taloudesta löydy, ja matkaan on lähdettävä ennen kauppojen aukeamista.

Mitä tekee reissunainen?

Hän kävelee lähimpään hotelliin ja pyytää respasta ompelupakkauksen. Tarkoitus on hilpaista lähimpään vessaan ompelupuuhiin ja hoidella päivän tilaisuus kunnialla ja vilauttelematta. Aina homma ei mene täysin suunnitelmien mukaisesti. Voi vaikka käydä niin, että vessan ovella vastaan kävelee tilaisuuden yhteistyökumppani, jonka kanssa pitää mennä kohteliaisuuskahville (huivi tiukasti rintavarustuksen peittona). Kun kahvit on juotu, onkin jo aika lähteä avaamaan tilaisuus.

Onneksi kengät eivät hanganneet.