Maailma on vaaleanpunainen

Istuin jokunen vuosi sitten oman kuntani koululautakunnassa. Asialistalla oli koulukyytien kilpailuttaminen. Minä siihen lausumaan, että pitääkö niitä nyt niin hirveästi kilpailuttaa, koska suurin menoerä on kuitenkin henkilöstökulut, eikä ole reilua kiristää senttiäkään kuljettajien työoloja.

Sain kommenttini ansiosta melkoisesti lunta tupaan, sillä kunnan virkamiehet ja osa lautakunnan jäsenistäkin oli vahvasti sitä mieltä, että yrittäjät nostavat koko ajan ahneuttaan taksoja ylöspäin, jos emme ole valppaita.

Tässä episodissa minut pani mietteliääksi pienten koululaisten turvallisuuden lisäksi se, miten eri tavoin ihmiset voivat suhtautua päivänselviin asioihin. Ehkä jotkut sotilasihmiset ajattelevat samalla tavoin kansan Nato-kannoista. Tai eläinaktivistit turkistuottajista, terveysasiantuntijat tupakoitsijoista ja pankkiiriliikkeiden sijoitusasiantuntijat rahojaan käyttötileillä makuuttavista kotitalouksista; mikä hitto siinä on, kun muut eivät näe täysin selvää asiaa samalla tavoin kuin minä?

Koska olen valinnut työpaikakseni ammattiyhdistysliikkeen, on minusta ihan itsestään selvää, että ihmisen etu tulee aina ensin. Siis sen paljon puhutun pienen ihmisen, duunarin etu. Keskinäinen solidaarisuus on hyvä juttu. Kaveria ei jätetä, eikä toisen eväisiin kosketa. Hyvinvointi syntyy työstä, ja työpaikat syntyvät tarpeesta. Talousmarkkinoilla tarvitaan vakautta, viisaita päätöksiä ja yhteistä sopimista.

Se, että jonkun keskeisenä pontimena olisi ahneus, tuntuu aivan absurdilta ajatukselta. Ehkä minulla on sisäänrakennettuna vaaleanpunaiset silmälasit, joiden läpi ihmettelen maailmanmenoa?

Entä miten kävi koulukyytien? Tarjouskilpailu järjestettiin, ja siitäkin huolimatta kunnan kuljetuskuluihin tarvittiin lisäbudjetti ja lisäbudjetille vielä lisäbudjetti.