Kenen joukoissa seisot?

Enpä olisi ikinä uskonut, että tämä päivä joskus koittaa: Kysyin lapseltani, voisiko hän lopettaa rakkaimman, pitkäikäisimmän ja ainoan harrastuksensa. Uuteen joukkueeseen sopeutuminen takkuaa viikko toisensa perään. Äiti on nyt vähän väsynyt.

Tietysti olen kuullut juttuja, miten liikuntaharrastus muuttuu jossain vaiheessa kilpaurheiluksi ja jyvät erotetaan akanoista. Osa lapsista jatkaa kohti kuvitteellista tähtiuraa, osa nuorista ballerinoista tai lätkänpelaajista jää tyhjän päälle juuri parhaimmissa murkkuiän muhinoissa.

Mutta eihän meidän omassa, rakkaassa futisjoukkueessamme voi käydä niin! Eikä siinä varsinaisesti käynytkään. Kävi paljon muuta: Ensin yhdistettiin voimat vuotta vanhempien poikasten kanssa. Kentällä juoksenteli 180-senttisiä korstoja omien puolitoistametristen rinnalla. Sitten osa pojista halusi kokeilla, kuinka pitkälle rahkeet riittävät. Jäljelle jääneistä poikasista ei enää oikein saanut joukkuetta kasaan – varsinkin kun joukkueen vastuutehtävissä olleet vanhemmat olivat pääasiassa rahakentille tähtäävien poikien isejä ja äitejä. Treenipaikkojakaan ei tuntunut löytyvän sisä- eikä ulkotiloista. Samaan aikaan tilanne urheiluseurassa eskaloitui jalkapalloharrastajien ja suksijoiden välillä. Hiihtäjien ehdoilla perustettu seura ei pystynyt vastaamaan palloilevien jäsentensä tarpeisiin. Rahastakin kuulemma riideltiin. Soppa oli valmis.

Vanhemmat pitivät erobileet, ja vanha joukkue hajosi virallisesti. Koko syksy elettiin epävarmuudessa.

Ratkaisu löytyi naapurikylän jättijoukkueesta, jonka kanssa oli jo aikaisemmin viritelty valmennusyhteistyötä. Yhtenä lumisena iltana meitä istui neljän eri joukkueen vanhemmat vielä kaukaisemman kylän koulun auditoriossa kuulemassa, mitä jälkikasvumme jatkossa puuhaa. Uusi joukkue kokoaa kahden eri joukkueen kahden eri ikäryhmän futaajat.

Jalkapallo on kansainvälinen kieli, mutta mistä saataisiin tulkkausapua meille taustajoukoissa hääriville? Minua ei huvita puuhastella vieraiden vanhempien kanssa ja opiskella eri porukoissa muodostuneita nokkimisjärjestyksiä. Aikaisemmin tiesin, minkä näköisen vanhemman avatessa suunsa kannattaa sulkea vastaanottimet pois päältä. Nyt olen ihan ulalla.

Uusi joukkueen johto ehkä yrittää parhaansa saadakseen 41 pojan parvesta toimivan kombon, mutta minä en tunne oloani tervetulleeksi. Enkä todellakaan suostu viho-vieraiden tuulipukumiesten komenneltavaksi.

Jos tuskani syvyys ei vielä välittynyt täydessä mitassaan, kaivan pakasta jokeri-kortin; valmentajan. Esikoisella kehittyi vanhaan valmentajaan niin hyvä suhde, että nimesimme lapsen isän kanssa hänet pojan kolmanneksi kasvattajaksi. Luottoaikuiseksi, jolle lapsi voi uskoutua sellaisissa asioissa, joita hän ei meille välitä kertoa. Kuvittelimme ja toivoimme, että yhteys jokerikorttiimme säilyy vielä uudessa joukkueessakin, mutta käytännössä niin ei tule käymään.

Ilmeisesti kaikki muutkin vanhan joukkueen aikuiset ovat väsyneet tähän tilanteeseen, sillä tällä hetkellä meitä on jäljellä enää neljä. Tai kolme; eilen tulleessa maksakaa vielä tämä summa joukkueen tilille -viestistä oli tipahtanut jälleen yksi tuttu poika pois. Ja maksamistahan riittää. Silloin kahdeksan vuotta sitten, kun eskari-ikäiset nappulat aloittivat harrastuksensa, taisi vuosikustannus olla 60 euroa. Tänä vuonna summa tulee olemaan noin 20-kertainen.

Jotain hyvääkin on suuresta jalkapallo-sodasta seurannut. Yhteishuoltajuus on yhteisten vastoinkäymisten myötä hioutunut toimivaksi orgaaniksi. Erovanhempien on parempi olla puheväleissä, jotta kumpikin pysyisi kärryillä futisfarssin tuoreimmissa käänteissä.

Entä mitä lapsi, joka tietää kaiken tämän, vastasi uutta joukkuetta vierastaville vanhemmilleen? Hän aikoo jatkaa jalkapallon pelaamista. Ja vanhemmat pysyvät hänen tukenaan yhtenä rintamana.