Miun casa, Siun casa

Rakennus, jossa asun, kotini, on koko maailmani. Talon äänimaailmaa hallitsee kaksi laitetta, josta toinen lämmittää ja toinen viilentää. Sitä toista en ole koskaan nähnyt, mutta sen mörinät, huminat ja purputukset säikyttelevät yön pimeässä nukkujan. Joskus päivisinkin, kun on hiljaista. Se toinen on ihan näkysällä, ja kun sen luukun aukaisee, sieltä hohkaa arktinen kylmyys. Äänet kuuluvat, vaikka luukku olisi kiinni.

Miltä kotona sitten haisee? Oijoi!

Noin vakavasti ottaen ei mitenkään erityiseltä. Päivän odör vaihtelee sen mukaan, mitä ruokaa on milloinkin tarjolla. Myös muut kivat hajut vaihtelevat; ulkoilma, erilaiset saippuat tai herkut. Hiki haisee joskus, mutta homehaittoja ei ole havaittavissa.

Miltä koti maistuu? Sana maistuu ihan hyvältä, mutta noin konkreettisesti otanta on ollut melko vähäistä. Ennemminkin on tullut nautittua pihan antimista. Erilaisia kasvikunnan tuotteita on monipuolisesti tarjolla kesäaikaan, ja syksyt ovat silkkaa juhlaa sillä osastolla. Faunan kanssa on vähän hiljaisempaa.

Pimeässä lipaston reunaan tai ovenkarmiin törmäävälle koti on kova, toisen kainalossa nukkuvalle pehmeä.

Niin kutsuttu viiden miljoonan dollarin matto on parasta, mitä tarjolla on. Siinä viihtyvät kaikki 21 henkeä. Ykköshyvä matto toimii niin jumppapaikkana kuin kynsien teroitus pisteenäkin. Muissa kodeissa matot kuuluvat olevan vain erilaisten siivoustoimenpiteiden kohteita. Niitä tampataan, ravistellaan, harjataan, pestään tai imuroidaan.

Imuroinnista saammekin erinomaisen aasinsillan siihen, mikä on kodissamme kaikkein kamalinta; imuri. Se hirveä-hirveä vehje! Jo pelkästään sen näkeminen – punainen uhkaava ruumiinrakenne ja siitä töröttävä musta kärsä – saa karvat pystyyn kovahermoisemmaltakin. Ja auta armias, kun se naksautetaan päälle. Infernaalinen meteli saa hippulat vinkumaan niin ihmisen lapsilla kuin kissoillakin. Eri syistä tosin.

Erityisen tavoiteltava olotila on talon meiningin verkkainen tarkastelu. Mitä korkeammalta, sen parempi. Vähintään pitää päästä nojatuolin selkänojalle tasapainoilemaan. Parhaita paikkoja ovat kuitenkin kaapin päälliset, joista voi ylhäisestä yksinäisyydestään (tai kaksinaisuudesta) tarkkailla maailman menoa, ja ottaa välillä torkut.

Sellaista se on kissanelämä.