Hyvää ja kaunista

Pariltakin eri taholta korviin kantautunut Monika-Naisten hätähuuto turvakoti Monan puolesta sai elimistöni pitkästä aikaa Tarttis tehdä jotain -asentoon. Toki olen näin joulun alla muutenkin miettinyt, mitä tahoa roposillani tänä vuonna tukisin.

Mielikuvat ratsastivat takaisin 2000-luvun alkuvuosille, jolloin pelastimme Karjalan lapsia oikein olan takaa. Jos vapaaehtoistyö on jollekulle lukijalle ns. sydämen asia, kannattaa lopettaa lukeminen heti alkuunsa. Tai erityisesti silloin, jos joku kuvittelee suorittavansa hyväntekeväisyyttä.

Päivääkään en vaihtaisi pois niistä puuhakkaista vuosista, jolloin elämä pyöri käytettyjen lastenvaatteiden ja muiden lahjoitusten ympärillä. Muutaman vähille unille jääneen yön voisin ehkä vaihtaa. Milloin valvottivat lajittelematta jääneet vauvakassit, milloin huoli niiden perillemenosta. Jonkun kerran taisi valvottaa myös toimeliaiden naisihmisten keskinäinen torailu.

Turvakoti Monan toivelistaa lukiessani muistin, miten me nuoret äidit yritimme kasvattaa Äiti-Venäjää. Pyydettyjen kertakäyttövaippojen sijaan haalimme viemisiksi järkeviä, kestäviä ja pestäviä kangasvaippoja, ja tuttipulloja emme suostuneet rajan yli rahtaamaan. Olimmehan lukeneet, että venäläiset naiset jättävät imettämättä, jottei rintarauhasten muoto kärsisi.

Juhlapuheissa on tapana kehua, miten vapaaehtoistyöstä saa yhtä paljon kuin sille antaa. Potaskaa. Siitä saa paljon enemmän.

Minä saan kiksit jo pelkästään siitä, että itse suunniteltu hanke on saatettu kunnialla loppuun. Hyvän mielen kannalta on sivuseikka, tuliko niitä toppahaalareita kerättyä 200 vai 2 000. Kaupan päälle sain vielä omat 15 minuuttiani julkisuudessa. En oppinut hymyilemään kuvissa, mutta sen jälkeen olen osannut arvostaa tiedottajan työtä median ja haastateltavan välikappaleena.

Olen edelleen ihan mykistynyt siitä, miten taitavia ihmisiä hankkeemme onnistui keräämään eri puolilta maata. Joku loihtii langalla ja puikoilla ihan mitä vaan – ja nopsaan. Toinen ruokkii 40-naisisen ja 20-lapsisen porukan käden käänteessä. Kolmas osaa pakata kuorma-auton ja peruuttaa sen pois kapeaa kujaa pitkin. Kateus on maassamme ihan aliarvostettu laji. Minä ainakin olen hyvällä lailla kateellinen ihmisille, jotka pystyivät asioihin, joihin itse en kykene, vaikka kuinka ponnistelisin.

En tiedä, kuinka monta Karjalan lasta aktiiviaikoinani pelastin – ja miltä. Itseni pelastin ainakin hiekkalaatikolle tylsistymiseltä. Luulen myös, että jokunen jätesäkkifirma koki tuotantopiikin. Käteen jäi kauniiden muistojen ja vinkeiden anekdoottien lisäksi hyviä ystäviä, joista en aio päästää irti. Jäi myös se, että aktiivisuuteni ansiosta lukuisat toisilleen tuntemattomat naisihmiset ovat ystävystyneet keskenään. Sellaista tavoitetta en edes minä komeissa kuvitelmissani osannut asettaa.

Maahanmuuttajanaisten turvakoti Mona tarvitsee siis ihan kaikkea terveyssiteistä televisioihin. Hopi-hopi toimimaan: http://www.monikanaiset.fi/. Jos vauvakassi-työ kiinnostaa, löytyy vastauksia osoitteesta http://www.vaaka.org/.