Rautainen työpari

Neljäs aluetoimitsijan viikko alkaa olla pulkassa, ja sen aikana on tullut selväksi, että kaikesta verkottumisesta ja yhteistyökuvioista huolimatta työ alueella on sangen yksinäistä puuhaa, sitä paljon puhuttua yksin työskentelyä. Hakaniemestä löytyy satakunta työkaveria, joista valita, jos haluaa kahviseuraa, mutta Lappeenrannan toimistolla voi viettää työpäivän tapaamatta yhtään ihmistä.

Hiljaisen toimiston seiniä tuijottaessa tajusin, kuka on nykyisin lähin työtoverini, jos lasketaan sillä perusteella, kenen kanssa tulee vietettyä eniten aikaa.

Lähimmän työkaverini kotipaikka on Lappeenranta, mutta juuret hänellä on Ranskassa. Hän ei ole kuninkaallinen, vaikka nimestä voisi niin päätelläkin. Pituutta kollegallani on viisi metriä ja painoa reilun tonnin verran. Ja työväenliikkeessä kun ollaan, tunnustaa toverini tietenkin punaista väriä. Uskollinen työparini on Peugeot 407, tuo Ranskan lahja maantieliikenteelle.

Mitähän työtavoistani kertoo se, että valitsin hänet tiimiini puhtaasti ulkonäöllisistä syistä?

Aluetoimitsijan toimenkuva on liikkuvaista sorttia. Oman toimistoni reviiriin kuuluu kaksi maakuntaa, Etelä-Karjala ja Kymenlaakso. Niiden välillä tulee suhattua aikaa ja kilometrejä säästelemättä. Eivätkä välimatkat ole täällä edes kovin pitkiä Pohjois-Suomeen verrattuna. Täällä alueen päästä päähän, Simepleeltä Kotkaan on alle 200 kilometriä.

Vaikka rautainen työkaverini on selkeästi suorittavan portaan duunari ja minä esimiesasemassa, olen pahasti riippuvuussuhteessa hänen työkunnostaan. Jos työparillani on röörit tukossa, ei minullakaan ole asiaa työpaikalle. Auta armias, jos kamulta käy ravinto vähiin. Verensokerit eivät laske, mutta matkaan tulee täysi stoppi.

Työparillani on ollut isompaa kremppaa tasaisesti noin vuoden välein – ja ne kremapt muuten maksavat. Jos työnantaja osallistuu työntekijöiden terveydenhuollon kuluihin, voisiko työehtosopimukseen ujuttaa myös työsuhdeautokorjaamon? Huolto kerran vuodessa työnantajan piikkiin ja isoista remonteista tukkualennus.