Se ainoa oikea

Ainoa fanittamani urheiluseura, Saimaan Pallo Lappeenrannasta pääsee aloittamaan kesälomansa näillä näppylöillä. Olen tosi huono penkkiurheilija, mutta kyllä kerran kaudessa pitäisi päästä Parkkarilaan tukemaan oman kylän poikkii. Tänä talvena tavoite jäi toteutumatta. Lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että viime vuonna taisin käydä kahdesti.

Joku alkaa aina kysellä, miten jaksan kannattaa joukkuetta, joka ei juuri koskaan pärjää. Saipahan vain sinnittelee SM-liigan peräpäässä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Miehet – pojat – keltamustien paitojen sisällä vaihtuvat, mutta laskusuhdanne pysyy.

Kysymys on ihan käsittämätön. Ei minun faniuteni rakennu menestykseen, vaan menneisyyteen. Nostalgisiin riemunhetkiin hallin seisomapaikoilla. Kaikkialla leijuvaan sinapin tuoksuun, tuomarille törkeyksiä huutaviin äijiin ja hypnoottiseen jäädytyskoneen liikkeeseen. Sitten kiirehdittiin kotiin katsomaan Urheiluruudusta, vilahtiko oma toppatakki katsomossa, kun kiekko upposi vastustajan verkkoon. Videonauhureita ei oltu silloin vielä keksitty.

Lisäksi matseissa käyminen taisi olla about ainoa järkevä tapa viettää isä–tytär-laatuaikaa.

Tunnen eräät veljekset, jotka vain päättivät, mitkä olivat heidän suosikkilätkäjoukkueensa. Kotipaikalla tai sukujuurilla ei ollut siihen osaa, ei arpaa. Suomalaispoikien Valioliiga-suosikki valikoituu herkästi sen mukaan, missä joukkueessa on joskus pelannut joku suomalainen. Tai muuten vaan hyvä tyyppi. Tai kenellä on kivan väriset paidat, helppo nimi lausua tai jokin muu yhtä epärelevantti syy.

Oli lähtökohta mikä hyvänsä kuuluu fanittamiseen ehdottomasti uskollisuus.