Mistä niitä isintyttöjä oikein tulee?
Olen aina epäillyt, että naisihmiset, jotka väittävät olleensa pienenä isin tyttöjä, puhuvat palturia. Kuulostaa jotenkin makeammalta kehuskella samastuneensa omaan isäänsä kuin äitiin.
Kuten arvata saattaa, minulla ei ole ollut iloa olla isin tyttö. Isi ei meillä edes ollut isi, vaan iskä. Ja hän jäi jotenkin ulkokehälle minun ja äidin symbioosista.
Yhtä paljon kuin isintyttöjä ihmettelen poikatyttöjä. Vähän yksi sun toinen kehuu viettäneensä koko lapsuutensa kiipeillen puissa poikien kanssa. Tyttökavereita tai prinsessaleikkejä ei tunnut olleen kellään.
Minä voin ilomielin tunnustaa, että olen leikkinyt prinsessat, kodit ja koko tyttömäisen satsin. Taisin leikkiä kotileikkien lisäksi myös päiväkotileikkejä, sillä en sellaiseen oikeasti koskaan joutunut. Viisikossa lempihahmoni oli arka ja kaikkeen seikkailemiseen varauksella suhtautuva Anne, eikä poikatyttö Paula, jota ei edes saanut kutsua ristimänimellään, vaan häntä piti kutsua Pauliksi turpiin vedon uhalla.
Ei minulla mitään puissa kiipeilyä tai majojen rakentelua vastaan ollut pienenä tai vielä nytkään. Mutta ei myöskään erityisiä taitoja ko. hommiin, eikä etenkään tarvetta korostaa omaa maskuliinia puoltani.
Isintyttöys on siis hyväksyttävä, lähes yhdyssanan veroinen käsite. Mutta entäpä mammanpojat? Miehillä on tässä asiassa (kerrankin!) vaikeampaa, sillä äidin helmoissa roikkumista ei pidetä erityisen kunniakkaana tapana kasvaa ja kehittyä.
Tosin koko Italian valtio on tällaisten kanaemojen kasvattien harteilla. Jollain ihmeen tavalla italialaiset ovat onnistuneet yhdistämään matriarkat ja machouden. Ehkä me härmäläiset voisimme vaihtaa talouselämätietoutta saapasmaan nouhauhin tällä saralla? Ei tarvitsisi peräkammarin poikienkaan enäää hävetä tiivistä äitisuhdettaan.
Kommentit
Meillä kyllä rouva on ollut sellainen "isintyttö" joka ei ole mekoissa viihtynyt. Itse kun on viisi vuotiaana kokenut vanhempien avioeron, jäänyt yrittäjä-äidin kanssa asumaan ja ollut viikonloppuja isällä, muuttanut 17- vuotiaana omilleen, niin ei oikein osaa pitää itseään mammanpoikana sen enempää kuin isintyttönä (heh).
Nykyään puhutaan näistä "mammanpojista" aika halveksivaan sävyyn. Ennen oli ehkäpä vieläkin halveksuttavampia "vanhojapiikoja" kotinurkissa pyörimässä. Mihin nämä ovat hävinneet vai ovatko pojat vieneet huomion?
Entisaikaanhan maalla oli tapana että poika jää pitämään tilaa ja miniä tulee taloon (jos tulee) eli tälläinen peräkammarius oli ihan normaalia. Nuoremmat sisaruksethan häädettiin maailmalle kun ei talo kuitenkaan kaikkia elätä.Vanhuksilla oli tuki ja turva siinä samalla. Siihen aikaan oli sitä "yhteisöllisyyttä" vielä jonkin verran mikä tuntuu nykyään puuttuvan.
Jotenkin tuntuu että tuo "isintyttöys" tai "poikatyttöys" juontaa siitä ajatuksesta että miehisessä maailmassa nainen pärjää paremmin jos on "vähän vähähemmän" nainen. Kuulostaa aika keskiaikaiselta mutta saattaa pitää paikkansa.
Ei ole helppoa olla nainen...
Kyllä niitä naisellisiakin taitoja hiottiin, eli esim. tekoitkua jolla sai isiltä luvan lähes kaikkeen, minkä äiti oli jo kieltänyt :). Tätä samaa yritystä näen nyt 6-v tytössäni, joka kyllä ulkoisesti on huomattavasti naisellisempaan tyyliin viehtynyt kuin itse tuon ikäisenä.
Barbeilla ym. hepoilla leikin tyttöpuolisten kavereideni kanssa ja poikien kanssa sitten rajumpia ulkoleikkejä.
Ihan normisti olen tehnyt meikkikokeilut ja muut naiselliset jutut sitten isompana.
Aikuisena olen tullut aina hyvin juttuun miesten kanssa työkavereina/ystävinä ja ymmärrän tekniikkaa hyvin, mutta niin myös monien naisten kanssa. En seuraa urheilua, mutten myöskään aina ole selolla naistenlehtien puheenaiheista. Naisvaltaisilla työpaikoilla on kyllä usein tukalaa. Tosin niin on ilmeisesti muillakin kuin entisillä isintytöillä. Ja kyllä ne miehetkin osaavat juoruta ja puhua pahaa selän takana.