Jos en sua saa, ei saa kukaan muukaan

Juttelin vastikään saunan lauteilla siitä, miten paljon vaikeampaa jättäjällä on kuin jätettävällä. Jostain ihmeen syystä meidän kulttuurissamme jätetty on aina oikeassa. Vastuun kantamista, omien tunteiden tunnistamista tai tekojen tunnustamista ei arvosteta.

Oriveden sitikkatyyppi pani miettimään omia ex-poikaystäviä ja erityisesti eroja heistä. Minä jätin jokaisen.

Kaikilla esimerkki-poikaystävillä oli erilainen suhtautuminen jätetyksi tulemiseen. HerraF oli kaikkein pahin ja muistutti eniten tätä Oriveden urpoa. On hirveän vaikea selittää, miksi ei pysty eroamaan tyypistä, joka on ihan väärä. Olin nuori, joo. Piti seurustella jonkun kanssa, joo. Mutta sittenkin?

Koska pyristelyä oli jatkunut pitkään, suoritin lähtöni kertalinttuulla, eli muutin pois sellaisena päivänä, kun F ei ollut paikalla. Ei erokirjettä, ei mitään. Ajoitus meni melkein nappiin, vain pari sohvatyynyä jäi hakematta, kun hän palasikin kotiin ennen aikojaan. Sinne se jäi huutelemaan parvekkeelle.

Siitä alkoi puolisen vuotta kestävä soittelu, ahdistus ja painostus. Vaikka asuin eri paikkakunnalla, olin näkevinäni joka kulmalla hänen autonsa. Tiesihän hän, missä olen töissä. Puhelinnumeroni hänelle antoi heikoin lenkki – säälin tunteissa rypevä ex-anoppi. Joka toinen puhelu oli takaisin maanittelua, joka toisessa hän uhkasi fileoida minut ja uuden poikaystäväni sekä tappaa itsensäkin vielä kaupan päälle.

Koko sen kesän näin painajaisia F:stä. Pikku hiljaa hän alkoi pienetä unissani. Lopulta hän oli vain naurettava pikku rääpäle. Sitten hän katosi kokonaan.

Herra G:n kanssa opin, että kerran kaveri on aina kaveri. Ystävyys ei muutu rakkaudeksi, vaikka se hetken huumassa siltä tuntuukin. G:n ero oli teknisesti kaikkein helpoin, mutta ehkä juuri siksi tunnen siitä vieläkin hieman huonoa omatuntoa. Vinkki kaikille jätetyille siis: kun käyttäydyt etäisesti ja asiallisesti, keräät huomattavasti enemmän pisteitä kuin vinkumalla tai uhkailemalla.

Kun herraH:n aika koitti, kerroin suoraan, että olen rakastunut toiseen ja vien nyt kimpsuni ja kampsuni sinun luotasi pois. Tilasin taksin ja poistuin.

Äitini teki sen taas; antoi puhelinnumeroni hyljätylle poikaystävälle. Sääli on sairautta, ja siinä sairaudessa ryvin kuukausitolkulla. Juttelin H:n kanssa pitkät puhelut. Kävin hänen luonaan, kun hän oikein kovin kerjäsi. Kävin jopa mielenterveystoimistossa hänen kanssaan, koska en osannut sanoa ei.

Jälkeenpäin luin jostain akkainlehdestä, että tällainen täysin epäreilu toivon antaminen on kuin typistäisi koiralta häntää sentin kerralla. Se vain pitkittää kipua.

En tiedä, ymmärränkö ihmiselämää yhtään sen paremmin kuin ennen herroja F, G ja H. En ehkä toimisi yhtään sen viisaammin tässä ja nyt. Mutta sen tiedän, että kenenkään ei pitäisi olla parisuhteessa vastoin tahtoaan. Ei siksi, että pelkää tai säälii toista. Ei siksi, että taloudellinen tai sosiaalinen asema on tärkeämpää kuin itsekunnioitus.

Mutta en myöskään kannusta ketään eroamaan. Eroaminen on kamalaa ja surullista.