Syö oikein, hyvä ihminen

Ensin opettelin syömään aamiaisen, sitten lounaan. Seuraavaksi opettelen irrottautumaan työasioista lakisääteisellä lounastauollani. Tämä tuli mieleen, kun lounastin kahden nuorehkon naisen kanssa samassa pöydässä vakkarilounaspaikassani ravintola Katmandussa. (Mietin, oliko ravintola täynnä, koska kaikki halusivat osoittaa solidaarisuutta maanjäristyksen uhreille.)

En edes muista, missä vaiheessa syöminen jäi niin vähälle, että piti päälle kolmekymppisenä opetella sitä uusiksi.

Varsinaisella dieetillä olen ollut kerran. Tai ei se mikään dieetti ollut. Pudotin niin kutsutut vauvakilot – 20 prosenttia painostani – syömällä järkevästi vajaan puolen vuoden ajan. En kuitenkaan halua hirveästi asialla kehuskella, sillä painonhallintaan vaikuttaa niin moni muukin asia kuin syömisestä pidättäytyminen.

Minulla oli loistava aineenvaihdunta nuorena. Edes päivittäiset berliininmunkit lukioaikana eivät tarttuneet torsoon. Muutos tapahtui kutakuinkin 18-vuotiaana, ilmeisesti elimistöni päätti silloin aikuistua. Yhtäkkiä massaa alkoi kasaantua, enkä pystynyt enää käyttämään siihen aikaan niin tyylikästä trikoot-napapaita-yhdistelmää.

Päätinkin siis noin 20-vuotiaana alkaa laihdutuskuurille. Silloin vaikutteille alttiissa iässä jugurtti-pikadieetti kuulosti järkevältä ratkaisulta. Ideana oli, että syödään pelkkää jugurttia, laadulla tai määrällä ei niin väliä. En muista enää, minkä mittaisessa ajassa paino-ongelmien piti helpottaa. Marssin kauppaan ja ostin 50 markalla meijerituotteita. Kun ladoin jugurttipurkkeja jääkapin hyllylle, alkoi ajatuskin happamesta herkusta ällöttää, enkä muistaakseni syönyt yhden yhtä purkillista. Työkaverit söivät jugurtit, ja minun dieettidebyyttini sai vuoronsa vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Niin, ne nuoret naiset. Toinen puhui lounaan alkuun kaksi yli viisiminuuttista työpuhelua, toinen käytti sen ajan tietokoneen naputteluun. Kun puhelinmuija vapautui luurista, he alkoivat yhdessä tutkia tietokoneella olevia asioita. Läppäri ei enää mahtunut pöytään, kun ruuat tulivat, joten työasioiden käsittely jatkui oraalisesti sulassa sovussa tikka masalan kanssa.

On varmaan johdatusta, että satuin näiden työteliäiden naisten kanssa samaan pöytään. Aloin miettiä omia syömisiäni, tai siis sitä, irrottaudunko oikeasti töistä työpäivän aikana. Viime aikoina kyllä, Hakaniemessä työskennellessäni en juuri koskaan. Tietokoneen ääressä eväiden tai noutoruuan syöminen on niin paljon nopeampaa, että mitäpä sitä ahteriaan ihmisten ilmoille raahaamaan.

Muutos parempaan tapahtui, kun naisitin yhden hengen konttoria Lappeenrannassa vuosi sitten. En koko työpäivän aikana välttämättä ollut tekemisissä kenenkään kanssa kuin puhelimitse tai sähköpostitse, joten päätin, että edes lounaalla olisi kiva päästä ihmisten pariin.

Vielä nytkin otan lounasseurakseni liittolehtiä tai työpapereita. Mitenköhän sen pahan tavan saisi karsittua?