Tekee niin hyvää

Olen allerginen julkkisvetoisille rahankerjuukampanjoille. Paiseita aiheuttaa se, että julkisuuden henkilön panos (antaa naamansa/esiintymisensä) on arvokkaampi kuin mattimeikäläisen (rahalahjoitus). Joku ilkeämpi voisi myös haluta arvioida julkkisten hyväntekeväisyyden pyyteettömyyttä, mutta minä en jaksa moisella lisätä syyhyäni

Toinenkin kestoinhokkini liittyy julkisuuteen. Nenäpäivä- ja Hyvä joulumieli -keräyksissä luvataan, että suurimpien summien lahjoittajat saavat nimensä telkkarin ruutuun. Tarjous näyttää vetoavan lähinnä yrityksiin, jotka saavat ikään kuin mainosaikaa tekemällään sijoituksella. Paikoin lahjoittaminen voi tietty liittyä myös verosuunnitteluun. Nykyisin lahjoittajien julkisuushakuisuus ei rajoitu yksin tuskaisten makasiinilähetyksien tarjoamaan näkyvyyteen, röyhkeimmät julkaisevat lehdistötiedotteen, kun ne ovat tehneet lahjoituksensa. Esimerkiksi peliyhtiö Supercellin kolmen miljoonan lahjoituksen lastensairaalalle olisi ollut tyylikkäämpi hoitaa hiljaisuudessa.

Lastensairaalan ympärillä käyty keskustelu on virkistänyt pitkään paikoillaan soutanutta hyväntekeväisyysdebattia maassamme. Facebook-kaverini kilahti, kun julkaisin aikajanallani lastensairaala-kriittisen kirjoituksen. Tajusin vastalauseita lukiessani, että lastensairaalan rahakeräys ei ole minulle niin tärkeä asia, että kiihtyisin puolusta tai vastaan. Ja siihenhän koko hyväntekeväisyyden idea perustuu: vapaaehtoisuuteen. Saan ihan itse päättää, mikä on minulle tärkeää – sanoivat kaduilla saalistavat feissarit mitä tahansa.

Minulla on toki kanta lastensairaalan rahoittamiseen; vanhenen mieluummin sosialidemokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kuin Amerikka-henkisesti lahjoitusvaroin kasattujen terveyspalvelujen varassa.

Rahaa lahjoittava ihminen tahi instanssihan pääsee helpolla. Lompakon tai nettipankin avaaminen on paljon pienempi ele kuin oman aikansa antaminen vapaaehtoistyöhön. Unohtaa ei myöskään sovi sitä, että omasta "hyväntekeväisyydestä" saatu hyvä mieli ei ole rahalla mitattavissa.