Laulu koti-ikävästä

Viikonloppuna iski ensimmäistä kertaa koti-ikävä. Omalta osaltaan siihen varmaankin vaikutti lasten Suomeen lähdön aiheuttama tunneherkkyys. Laukaisijana toimi kuitenkin kielitaidoton bussikuski, joka yritti huijata minua lentokenttäbussissa. Olin tuskastunut ja turhautunut, enkä osannut tarpeeksi ranskaa kertoakseni hänelle, että ihan varmasti nettisivuillanne sanotaan, että tämä lippu käy tähän kulkuvälineeseen.

Koti-ikävää kasvatti myös todella kaunis ja lämmin, sanalla sanoen keväinen sää. Ei siksi, että sääilmiöt erityisesti herkistäisi mieltä, vaan siksi, että kivat kokemukset pitäisi jakaa jonkun läheisen kanssa.

Ilmeisesti myös ikävät kokemukset halutaan jakaa, sen verran kiivaasti on takatalvi puhuttanut Facebook-kavereitani koti-Suomessa. Innokkaimmatkin talvi-ihmiset alkavat olla sitä mieltä, että kylmää vuodenaikaa on katseltu ihan tarpeeksi. Keväisessä Keski-Euroopassa on hieman vaikea samastua näihin valitusvirsiin. Ja mahdollinen takatalvikin on meteorologin mukaan vielä edessäpäin, sillä talven pitää ensin loppua, jotta se voi iskeä uudelleen.

Suhtauduin ikävän hetkeen rauhallisesti, sillä riutuminen tekee ihmiselle ihan hyvää pienissä annoksissa.

En omasta mielestäni ole edes ansainnut isoa ikävää, sillä eloni vieraalla maalla kaukana on määräaikaista, ja erääntymispäivä tulee suhteellisen pian. Toista on se koti-ikävä, jota työn perässä sata vuotta sitten Amerikan kultamaille lähteneet, tai vaikka vanhempieni ikäluokka Ruotsin autotehtailla tunsi. Aiheesta on tehty lukuisia kirjoja, lauluja ja elokuvia, tuoreimpana Mika Ronkaisen palkittu Laulu koti-ikävästä, jota tietenkään en ole nähnyt.

Mitä kotimaasta sitten kaivataan? Perisuomalaisen näkemyksen mukaan ruisleipää ja salmiakkia, kossua ja lenkkimakkaraa. Minä kaipaan sitä tunnetta, että kuulun johonkin, tämä on minun paikkani. Ei järven aaltojen liplatus ja saunan tuoksukaan pahaa tekisi.