Neidoista Ken on kaunein
Sean Lennon valitti jossain haastattelussa, miten hankalaa on kapinoida vanhempiaan vastaan, kun isä on vapaamielinen muusikko ja äiti käsitetaiteilija. Sean-poika oli 5-vuotiaana sanonut äidilleen, että hän leikkaa hiuskuontalonsa irokeesiksi ja värjää sen punaiseksi. Yoko Ono oli vastannut, että anna mennä vaan.
Irokeesilla ei minuakaan säikytettäisi, mutta arvomaailmani tuli ravistelluksi, kun eräs tuttu 12-vuotias ilmoitti vanhemmilleen haluavansa cheerleaderiksi. Tytön äiti on ehkä vielä vähän vähemmän cheerleader-ihminen kuin minä, ja se on todella vähän se. Vaatihan ilon kanavoiminen toki voimaa ja akrobatiaa, rytmitajua ja yhteistyötä. Mutta hyisessä jäähallissa mainostakkeihin tälläytyneiden, erätauoilla olutta ryystävien äijien keskellä pom-pomien pyörittely ei ole sitä, mitä minä lapseni harrastukseksi haluan. Onneksi Rajamäessä ei ole jäähallia.
Tiettävästi ystäväni lapsukainen unohti pom-pom -haaveensa ja suuntasi ambitionsa muille areenoille.
Vielä pahempaa olisi, jos lapseni haluaisi missiksi. Ulkonäöllä kilpailu on laji, joka herättää sisälläni uinuvan femakon. Jollekin meistä on geeniperimä taannut ihanat silmät, toiselle pitkät sääret ja kolmannelle kuohkean kampauksen. Entäs sitten?
En ole tässä asiassa täysin puhdas pulmunen. Menin kerran mukaan missiristeilylle, koska pyydettiin. Tuomariksi. Tytöt olivat about saman ikäisiä kuin tuomari, ja kovasti nauratti, kun joku kysyi, olenko mukana kilpailussa. Muistutin iloisesti, että olen 20 senttiä lyhyempi kuin varsinaiset kandidaatit.
Kaikki nuoret naiset ovat nättejä, mutta kun nätteyttä käydään mittaamaan, alkaa kilpavarustelu. Pakarat saa salilta ja rinnat Virosta. Tasainen rusketus, valkeat hampaat ja vähän buustausta ripsiin. Voittaja on se, joka on onnistunut muokkaamaan itsensä missimuottiin parhaiten sopivaksi.
Ehkä Sean Lennonkin olisi onnistunut ravistelemaan vanhempiensa maailmaa ryhtymällä cheerleaderiksi. Jotain hänen kapinassaan joka tapauksessa meni pieleen, sillä samassa haastattelussa poika paljastaa, että hänen mielestään oman äidin lauluääni on maailman kaunein.
Irokeesilla ei minuakaan säikytettäisi, mutta arvomaailmani tuli ravistelluksi, kun eräs tuttu 12-vuotias ilmoitti vanhemmilleen haluavansa cheerleaderiksi. Tytön äiti on ehkä vielä vähän vähemmän cheerleader-ihminen kuin minä, ja se on todella vähän se. Vaatihan ilon kanavoiminen toki voimaa ja akrobatiaa, rytmitajua ja yhteistyötä. Mutta hyisessä jäähallissa mainostakkeihin tälläytyneiden, erätauoilla olutta ryystävien äijien keskellä pom-pomien pyörittely ei ole sitä, mitä minä lapseni harrastukseksi haluan. Onneksi Rajamäessä ei ole jäähallia.
Tiettävästi ystäväni lapsukainen unohti pom-pom -haaveensa ja suuntasi ambitionsa muille areenoille.
Vielä pahempaa olisi, jos lapseni haluaisi missiksi. Ulkonäöllä kilpailu on laji, joka herättää sisälläni uinuvan femakon. Jollekin meistä on geeniperimä taannut ihanat silmät, toiselle pitkät sääret ja kolmannelle kuohkean kampauksen. Entäs sitten?
En ole tässä asiassa täysin puhdas pulmunen. Menin kerran mukaan missiristeilylle, koska pyydettiin. Tuomariksi. Tytöt olivat about saman ikäisiä kuin tuomari, ja kovasti nauratti, kun joku kysyi, olenko mukana kilpailussa. Muistutin iloisesti, että olen 20 senttiä lyhyempi kuin varsinaiset kandidaatit.
Kaikki nuoret naiset ovat nättejä, mutta kun nätteyttä käydään mittaamaan, alkaa kilpavarustelu. Pakarat saa salilta ja rinnat Virosta. Tasainen rusketus, valkeat hampaat ja vähän buustausta ripsiin. Voittaja on se, joka on onnistunut muokkaamaan itsensä missimuottiin parhaiten sopivaksi.
Ehkä Sean Lennonkin olisi onnistunut ravistelemaan vanhempiensa maailmaa ryhtymällä cheerleaderiksi. Jotain hänen kapinassaan joka tapauksessa meni pieleen, sillä samassa haastattelussa poika paljastaa, että hänen mielestään oman äidin lauluääni on maailman kaunein.
Kommentit