Kaikkien huulilla
Syksyn lehtien tippuessa on painettujen lehtien sivuille nousta pätkähtänyt keskusteluaiheista ikuisin; imettäminen. Siinäpä teema, joka saa jokaisen äiti-ihmisen – myös minut – takajaloilleen.
Minä rakastin imettämistä, rakastin! Mutta ihan vaivatta en tähän euforiaan päässyt.
Olin päättänyt imettää esikoistani. Päätin myös, että kaikki muukin menee täydellisesti, eikä epäonnistumiselle ollut sijaa majatalossani. Opiskelin vauvalehtiä kaikkia työmatkat Laajasalosta Kasarmintorille ees ja taas – ainakin silloin kun onnistuin saamaan bussissa istumapaikan. Kaks Plussan julkaisema Suuri vauvakirja oli raamattuni. Anna Wahlgrenin Lapsikirjan hankin ja sitä huvittuneena silmäilin, mutta en liittynyt ruotsalaisen multimamman kulttiin.
Lapsi syntyi, imetys alkoi. Ja voi helvetti, että se sattui!
Ihoni ei oikein kestä edes hierontaa, joten monta tuntia päivässä jatkuva lutkutus ei tietenkään voi johtaa mihinkään muuhun kuin tuskan kyyneliin. Mutta minä olin päättänyt olla hyvä äiti, joka imettää. Uskoani murensivat vielä lisää ne Kätilöopiston imetysmyönteisyyskurssin käyneet kätilöt, jotka latelivat kuin yhdestä suusta, että jos imetys sattuu, on asento väärä eikä lapsi ei saa tarpeeksi ravintoa. Siinä sitten kääntelin pientä nälkäistä ihmisentaimea tunnista ja imetyksestä toiseen. Ja koko ajan sattui.
Selvisin Kätilöopiston imetysmyönteisyydestä vain erään vanhan viisaan kätilön ansiosta. Harmi, että olin niin hormonihöyryissäni, etten muista hänen nimeään. Olisin voinut lähettää hänelle kakun tai jotain.
Tämä kultainen kätilö hommasi minulle yhden hengen huoneen ja totesi, että jos vauvat ovat kautta maailmanhistorian, läpi sotien ja katastrofien selvinneet hengissä äitiensä rintamaidolla, eiköhän pieni jimirytkönenkin saa tarvitsemansa ravinnon, oli ote mikä hyvänsä. Ihminen ei tarvitse kuin pari sanaa järkipuhetta päästäkseen takaisin raiteilleen.
Imetystarinani jatkui, kun lääkäri vihdoin totesi äidin ja pojan olevan tarpeeksi vahvoja lähtemään kotiin. Neuvolan terveydenhoitaja otti meidät hellään huomaansa ja ihmetteli ääneen, miksen ole käyttänyt Bepanthenia kipeisiin nisiini. Bepanthenia! Tuota vaseliinimaista rasvaa, jota löytyy käpristynyt tuubelo jokaisen kylpyhuoneen peilikaapista. Sitä ennen olin kokeillut kaiken maailman kumilullukat ja muut suojaimet kivun juurikaan hellittämättä.
Kun rakkauden hedelmä täytti kuukauden, olin täydellinen imettäjä.
Imettämisen iloa riitti reilut kymmenen kuukautta, minkä jälkeen vieroitus kävi melko helposti. Lapselta. Minulta sydän särkyi ja mureni lattialle, kun istuimme ensimmäisessä MLL:n kokouksessa vieroituksen jälkeen ja toinen mamma alkoi ruokintapuuhat vauvansa kanssa. Maidot nousee vieläkin, kun muistan sitä tuskaa ja tyhjyyden tunnetta.
En tiennyt, että olin silloin uudestaan raskaana. Seuraavalla kierroksella imetyselämääni astui aivan uskomaton uusi tuttavuus: Lanoliini. Siinä missä Bepanthen oli lieventänyt tuskaa, lanoliini ehkäisi sen melkein kokonaan.
Vaan taas löytyi imetysortodoksi, joka melkein pilasi kaiken. Kehuin vauvamessujen tissibaarissa päivystäneelle imetystukiryhmäläiselle, miten mahtavaa lanoliini on. Imetystukibööna ihmetteli järkyttyneenä, onko lanoliini todella ehtinyt imeytyä joka kerta ennen lapsiparan ruokahetkeä. Virallinen imetystukinäkökulma on siis, että olin kyllästänyt kolmen kuukauden ikäisen vauvani elimistön lanoliinilla. Ihan hyvä 12-vuotias hänestä kuitenkin tuli.
Vaikka lähtökohtani imetysintoon oli typerä, oli lopputulos oikein tyydyttävä. Minä oikeasti pidin imettämisestä sitten kun se lähti sujumaan. Sitä paitsi äidinmaito on laiskan äidin eväspaketti. Ei tarvitse reissussakaan lämmitellä eikä miettiä, milloin tuote pilaantuu. Tiedän, että olen onnekas, kun maitohuolto sujui kummankin kakaran kohdalla kohtuullisesti. Ylituotantoa ei ollut, eikä pahoja ongelmia muutamaa takajumia lukuun ottamatta tullut. Kaalinlehtiä toki säilytin kuuliaisesti jääkaapissa.
Jos joku miespuolinen on jaksanut lukea näin pitkälle, heitän vielä ilmoille yhden kysymyksen: Miettikääpä, miten käy tuntoaistin, jos jotain ihokohtaa rasitetaan päivittäin vaikkapa puolen vuoden ajan. Palautuuko se ikinä?
Minä rakastin imettämistä, rakastin! Mutta ihan vaivatta en tähän euforiaan päässyt.
Olin päättänyt imettää esikoistani. Päätin myös, että kaikki muukin menee täydellisesti, eikä epäonnistumiselle ollut sijaa majatalossani. Opiskelin vauvalehtiä kaikkia työmatkat Laajasalosta Kasarmintorille ees ja taas – ainakin silloin kun onnistuin saamaan bussissa istumapaikan. Kaks Plussan julkaisema Suuri vauvakirja oli raamattuni. Anna Wahlgrenin Lapsikirjan hankin ja sitä huvittuneena silmäilin, mutta en liittynyt ruotsalaisen multimamman kulttiin.
Lapsi syntyi, imetys alkoi. Ja voi helvetti, että se sattui!
Ihoni ei oikein kestä edes hierontaa, joten monta tuntia päivässä jatkuva lutkutus ei tietenkään voi johtaa mihinkään muuhun kuin tuskan kyyneliin. Mutta minä olin päättänyt olla hyvä äiti, joka imettää. Uskoani murensivat vielä lisää ne Kätilöopiston imetysmyönteisyyskurssin käyneet kätilöt, jotka latelivat kuin yhdestä suusta, että jos imetys sattuu, on asento väärä eikä lapsi ei saa tarpeeksi ravintoa. Siinä sitten kääntelin pientä nälkäistä ihmisentaimea tunnista ja imetyksestä toiseen. Ja koko ajan sattui.
Selvisin Kätilöopiston imetysmyönteisyydestä vain erään vanhan viisaan kätilön ansiosta. Harmi, että olin niin hormonihöyryissäni, etten muista hänen nimeään. Olisin voinut lähettää hänelle kakun tai jotain.
Tämä kultainen kätilö hommasi minulle yhden hengen huoneen ja totesi, että jos vauvat ovat kautta maailmanhistorian, läpi sotien ja katastrofien selvinneet hengissä äitiensä rintamaidolla, eiköhän pieni jimirytkönenkin saa tarvitsemansa ravinnon, oli ote mikä hyvänsä. Ihminen ei tarvitse kuin pari sanaa järkipuhetta päästäkseen takaisin raiteilleen.
Imetystarinani jatkui, kun lääkäri vihdoin totesi äidin ja pojan olevan tarpeeksi vahvoja lähtemään kotiin. Neuvolan terveydenhoitaja otti meidät hellään huomaansa ja ihmetteli ääneen, miksen ole käyttänyt Bepanthenia kipeisiin nisiini. Bepanthenia! Tuota vaseliinimaista rasvaa, jota löytyy käpristynyt tuubelo jokaisen kylpyhuoneen peilikaapista. Sitä ennen olin kokeillut kaiken maailman kumilullukat ja muut suojaimet kivun juurikaan hellittämättä.
Kun rakkauden hedelmä täytti kuukauden, olin täydellinen imettäjä.
Imettämisen iloa riitti reilut kymmenen kuukautta, minkä jälkeen vieroitus kävi melko helposti. Lapselta. Minulta sydän särkyi ja mureni lattialle, kun istuimme ensimmäisessä MLL:n kokouksessa vieroituksen jälkeen ja toinen mamma alkoi ruokintapuuhat vauvansa kanssa. Maidot nousee vieläkin, kun muistan sitä tuskaa ja tyhjyyden tunnetta.
En tiennyt, että olin silloin uudestaan raskaana. Seuraavalla kierroksella imetyselämääni astui aivan uskomaton uusi tuttavuus: Lanoliini. Siinä missä Bepanthen oli lieventänyt tuskaa, lanoliini ehkäisi sen melkein kokonaan.
Vaan taas löytyi imetysortodoksi, joka melkein pilasi kaiken. Kehuin vauvamessujen tissibaarissa päivystäneelle imetystukiryhmäläiselle, miten mahtavaa lanoliini on. Imetystukibööna ihmetteli järkyttyneenä, onko lanoliini todella ehtinyt imeytyä joka kerta ennen lapsiparan ruokahetkeä. Virallinen imetystukinäkökulma on siis, että olin kyllästänyt kolmen kuukauden ikäisen vauvani elimistön lanoliinilla. Ihan hyvä 12-vuotias hänestä kuitenkin tuli.
Vaikka lähtökohtani imetysintoon oli typerä, oli lopputulos oikein tyydyttävä. Minä oikeasti pidin imettämisestä sitten kun se lähti sujumaan. Sitä paitsi äidinmaito on laiskan äidin eväspaketti. Ei tarvitse reissussakaan lämmitellä eikä miettiä, milloin tuote pilaantuu. Tiedän, että olen onnekas, kun maitohuolto sujui kummankin kakaran kohdalla kohtuullisesti. Ylituotantoa ei ollut, eikä pahoja ongelmia muutamaa takajumia lukuun ottamatta tullut. Kaalinlehtiä toki säilytin kuuliaisesti jääkaapissa.
Jos joku miespuolinen on jaksanut lukea näin pitkälle, heitän vielä ilmoille yhden kysymyksen: Miettikääpä, miten käy tuntoaistin, jos jotain ihokohtaa rasitetaan päivittäin vaikkapa puolen vuoden ajan. Palautuuko se ikinä?
Kommentit