In the name of love
Perisyntini
on ylpeys. Tämä selvisi, kun tein kymmenkunta vuotta sitten netissä
kuolemansynti-aiheisen testin. Olen ylpeänä kantanut ylpeyttäni, ja asia nousi
nyt taas ajankohtaiseksi, kun kävin Mäntän Serlachius-museokeskittymän Synti-näyttelyssä.
Näyttely herätti niin paljon ajatuksia, että kävin kahdesti.
Synti-testi
liittyi samaa teemaa käsittelevään telkkariohjemaan, jota veti pappi ja
viiniekspertti Jaakko Heinimäki. Se herätti kovasti pulinaa netin
keskustelupalstalla, jossa vietin virtuaaliaikaani viime vuosikymmenellä. Muut
vastaajat saivat testistä tuloksekseen tasaisesti kaikkia seitsemää sorttia,
mutta minun kohdallani ylpeys dominoi lattian rakoon kilpakumppaninsa.
Tulos ei ollut yllätys. Lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat kasvattaneet minusta
kovapintaisen pärjääjän, joka ei apua pyytele. Heikkoutta en itsessäni
tunnista, enkä varsinkaan tunnusta. Pystypäin ihan minkä tahansa värisen kivien
läpi.
Synti-näyttely
sisälsi vanhojen kuolemansyntitulkintojen lisäksi uusia, modernin
maailmanaikamme synnyttämiä syntejä. Niiden tulkinta ja toteen näyttäminen oli
hyvin sykähdyttävä kokemus. Aloin sykähtyneenä tutkailla syntiasiaa tarkemmin –
varmaankin siksi, että minun
syntiäni oli näyttelyssä lähestytty niin erikoisesta tulokulmasta.
Eikä
aikaakaan, kun huomasin, että olen ymmärtänyt ylpeyden ihan eri tavoin kuin
koko muu ristikunta. Se, mitä olen pitänyt omana, huvittavana luonteenpiirteenäni,
onkin synneistä syvin ja syypää mm. nationalismiin, uskonsotiin ja jonossa
ohitteluun. Tiedän kyllä, että minulla on hieman taipumusta marttyyriyteen ja besserwisseröintiin,
mutta tekopyhyyden ja itsekkyyden tuomitsen ilman armoa.
Voinko siis
enää tämän jälkeen ylpeillä ylpeydelläni?
Veikko
Halmetojan kokoaman näyttelyn uudet synnit olivat yksinäisyys, ympäristötuho,
vapauden riisto, eläinrääkkäys, köyhyys, nationalismi ja lapsuuden loppu. Tällä
tavoin luetteloituina ne eivät ehkä avaudu saati tunnu oikeilta synneiltä. Mutta yhdistettynä ikiaikaisten kuolemansyntien
uuteen tulkintaan ne muodostivat hyvän ajankuvan elämästämme tässä ja nyt.
Kirpakkaa kritiikkiä ja paljon kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata.
Muutamaan samastuinkin voimakkaasti. Kurjaa, että näyttely on jo päättynyt, eikä omia tulkintoja pääse enää tekemään.
Seuraavaksi paneudun
suuriin hyveisiin. Urhoollisuus
lienee minun waterlooni: Oman mielipiteen ilmaiseminen tai omien
valintojen toteuttaminen aiheuttaa usein kanssaihmisissä suurta närää, ja sen
vuoksi urhoollisen onkin oltava urhoollinen ja kestettävä muiden marina,
syyllistäminen ja arvostelu.
Kommentit