Identiteetti remontissa

Tuttavani ei halunnut mennä luokkakokoukseen. Kun kouluaikaiset kaverit tapaavat toisensa, he kysyvät heti ensimmäisenä, mitä teet työksesi. Miten voit vastata, että olet työtön kuulostamatta häviäjältä? Ei, kyseessä ei ole mikään muodikas tuumaustauko tai jäähdyttely, vaan ihan aito työttömyys taloudellisista ja tuotannollisista syistä annetun lopputilin seurauksena.

Yritin lohdutella työtöntä tuttavaani. Väitin, että hän ylireagoi. Kunnes tajusin, että minä olen yksi niistä; määritän itseni ja ehkä muutkin työn kautta. Kuinka moni meistä voi edes väittää olevansa juuri sillä oikealla alalla, kenellä työ oikeasti määrittää identiteetin? Edes ahkeruuden tai hyvän tuurin ansiosta saavutettu opiskelupaikka lapsuuden unelma-ammatiin ei takaa menestyksekästä uraputkea. Mieli voi muuttua, suhdanteet heitellä ja ei niistä heinäsirkoistakaan koskaan tiedä.

Kuka muka voi kouluikäisenä olla varma siitä, mitä elämältään haluaa, kun monet eivät sitä tiedä vielä nelikymppisenäkään?

Ei tarvitse olla kummoinen salapoliisi arvatakseen, miksi mietin näitä asioita. Sitten unohtumattomien nakkikioskivuosien – jotka sijoittuivat kultaiselle 1980-luvulle – olen työskennellyt aina viestintätöissä. Jollen toimittajana, niin sitten tiedottajana. Jopa parin vuoden projektipäällikön pesti Suomalaisen työn liitossa vaati käytännössä samanlaista viestintäosaamista kuin tiedottajan työt SAK:ssa sen jälkeen.

Kunnes sitten viime syksynä hyppäsin ihan uuteen kelkkaan, järjestötyöhön.

Työpaikka säilyi samassa talossa ja työkenttä pysyi samana, mutta sittenkin näkökulman muutos on iso. Tuntuu kummalliselta ja helpottavalta tehdä erilaisia töitä.

Mutta uupuuko elämästäni jotain, kun en ole enää viestijä? Tosin mielestäni järjestötyö on mitä suurimmissa määrin viestintää, mutta identiteettini kannalta se ei ole pätevä excuse. En ole enää viestinnän ammattilainen. Tiedon välittäminen, luominen ja muokkaaminen ei kuulu perustoimintoihini. Voin nostaa entisen osaamiseni komeron ylähyllylle pölyttymään.

Onko ammatti-identiteetin hukannut työntekijä kuin suunnistaja ilman kompassia – vaikka metsä olisikin tuttu?