Ikuisesti sinun
Hääjuhlia on nykyään ihan liian vähän. Ainakin omassa tuttavapiirissäni. Ei kai ihmisistä vain ole tullut kyynisiä, vai mikä niitä vaivaa?
Sitten kun joku vihdoin päättää purjehtia avioliiton satamaan, koittaa vieraille kaikenlaisia ongelmia. Enkä nyt puhu lahjalistoista, taksikuluista tai sukkanauhaleikeistä.
Ystäväni talutti mielitiettynsä alttarille loppuvuodesta, ja hääjuhlien kuvasatoa saatiin odottaa aina näihin päiviin saakka. Vihdoin kauan kaivattu viesti tuli, ja pääsimme nettiin ihmettelemään illan kulkua virtuaaliseen kuva-albumiin. Mukana oli myös se pakollinen potretti hääparista – tässä tapauksessa useampikin yhteen ympättynä. Mutta kun kuvat on katsottu ja kirjekuori paperinkeräykseen viskattu, mihin ihmeessä hyvän ystävän elämän ykköshetken todistusaineisto talletetaan?
Kun olin pieni, elettiin vielä paperikuvien vuosisataa. Kuvat oli sijoiteltu siististi paksuihin ja painaviin valokuva-albumeihin. Parhaissa oli pehmustetut kannet ja silkkipaperit joka aukeamalla suojaamassa kuvia. Jostain syystä hää- ja muut merkkipäiväkuvat oli aina sijoitettu albumien loppupäähän. Ylioppilaat, rippilapset ja hääparit saivat vuoron omien loma-, koulujuhla- ja hautajaiskuvien perässä.
Miten menetellä nyt, kun paperikuvilla on yhä vähemmän sijaa yhdessäkään taloudessa? Ainoa hairahdus digimaailmasta ovat netissä kootut kuvakirjat tai oman kullan kuva pussilakanassa.
Klassinen kirjoituspöydän laatikko on aina mahdollinen pölyyntymispaikka, mutta pitäisikö ystäville, sukulaisillekin pyrkiä tarjoamaan jotain vähän parempaa? Seinälle ei toisten hääkuvia sentään viitsi laittaa, johan siinä sisustuskin kärsisi. Vanhanaikaisia piironginpäällysalttareita koukeroisine valokuvakehyksineen on enää harvassa tuvassa.
Murheenkryyni-hääkuva nojailee viattoman näköisenä käsivoidepurkkiin yöpöydälläni. Lähtö on lähellä, mutta minne?
Sitten kun joku vihdoin päättää purjehtia avioliiton satamaan, koittaa vieraille kaikenlaisia ongelmia. Enkä nyt puhu lahjalistoista, taksikuluista tai sukkanauhaleikeistä.
Ystäväni talutti mielitiettynsä alttarille loppuvuodesta, ja hääjuhlien kuvasatoa saatiin odottaa aina näihin päiviin saakka. Vihdoin kauan kaivattu viesti tuli, ja pääsimme nettiin ihmettelemään illan kulkua virtuaaliseen kuva-albumiin. Mukana oli myös se pakollinen potretti hääparista – tässä tapauksessa useampikin yhteen ympättynä. Mutta kun kuvat on katsottu ja kirjekuori paperinkeräykseen viskattu, mihin ihmeessä hyvän ystävän elämän ykköshetken todistusaineisto talletetaan?
Kun olin pieni, elettiin vielä paperikuvien vuosisataa. Kuvat oli sijoiteltu siististi paksuihin ja painaviin valokuva-albumeihin. Parhaissa oli pehmustetut kannet ja silkkipaperit joka aukeamalla suojaamassa kuvia. Jostain syystä hää- ja muut merkkipäiväkuvat oli aina sijoitettu albumien loppupäähän. Ylioppilaat, rippilapset ja hääparit saivat vuoron omien loma-, koulujuhla- ja hautajaiskuvien perässä.
Miten menetellä nyt, kun paperikuvilla on yhä vähemmän sijaa yhdessäkään taloudessa? Ainoa hairahdus digimaailmasta ovat netissä kootut kuvakirjat tai oman kullan kuva pussilakanassa.
Klassinen kirjoituspöydän laatikko on aina mahdollinen pölyyntymispaikka, mutta pitäisikö ystäville, sukulaisillekin pyrkiä tarjoamaan jotain vähän parempaa? Seinälle ei toisten hääkuvia sentään viitsi laittaa, johan siinä sisustuskin kärsisi. Vanhanaikaisia piironginpäällysalttareita koukeroisine valokuvakehyksineen on enää harvassa tuvassa.
Murheenkryyni-hääkuva nojailee viattoman näköisenä käsivoidepurkkiin yöpöydälläni. Lähtö on lähellä, mutta minne?
Kommentit