Raja-Jooseppi oli seurallinen erakko

Joka kerta, kun mediassa mainitaan Raja-Jooseppi, ajattelen Vaariani Lauri Halla-ahoa - rajavartijaa evp. Hän työskenteli Ivalossa sotien jälkeen, ja ehti tavata Raja-Joosepinkin. Tästä tapaamisesta löytyy kertomus hänen elämäkerrastaan vuodelta 2008. Teksti alla, kuvaa en vielä löytänyt.

Huumorintajua riitti sekä elämässä että kuolemassa

Albumissani on kuva, missä Raja-Jooseppi seisoo vanhan asuinkämppänsä vierellä katsoen Luttojoen hopeanhohtoista pintaa. Oli heinäkuu 1945*. Jooseppi tuli Kalajoelta evakosta saksalaissotaa paosta. Kysyin lähes seitsemänkymmenvuotiaalta, eikö elämä siellä rintamailla olisi ollut helpompaa, täällä kun sota on hävittänyt varsinaisen asuinrakennuksenkin.

" Siellähän vesikin on aivan sameaa. Kalat maistuvat savelle, eikä kunnon kalaa edes saanutkaan. Kuulehan sinä poika. Olen nähnyt Alaskan kultamaat ja Norjan vuonojen suuret kala-apajat. Olen syntynyt rikkaassa Etelä-Suomessa, mutta tämän paikan veroista ei ole missään tämän taivaan kannen alla. Onhan tässä vielä sekä sauna että entinen kämppä asuttavaksi. Täältä en lähde niin kauan kuin henki pihisee ja Lutosta kalaa piisaa."

Joosepista jääkärikenraalimajuri ja kirjailija Kurt Wallenius on saanut aineksia pariin kirjaansa. Tänne joen törmään Jooseppi kulkeutui jostain Länsikairan kultajoilta. Matkaan oli lyöttäytynyt jossain vaiheessa myös nainen, Tilta. Satamiin ja merimiehiin kyllästynyt ihminen löysi elämisen arvoisen elämän Joosepin mukana juuri tästä joen törmästä. Silloin oli ensimmäinenkin maailmansota vielä alkamatta. Paikka oli todellista erämaata. Luttojoki oli tosin kulkureittinä tunnettu jo Juho Vesaisen ajoista saakka. Lähin lappalaissavu oli kolmen peninkulman päässä.

Joosepin elämästä ja hänen naisensa kuolemasta voi lukea noin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneistä Walleniuksen kirjoista.

Joosepista on muistona Suomen kartalla vieläkin Raja-Joosepin rajanylityspaikka. Evakosta palattuaan hänellä oli palvelijatar mukanaan taloksi käymässä. Kolttatyttö lienee hakeutunut kuolleen Tiltan tilalle. Hän ei kuitenkaan kauan viihtynyt Joosepin matalassa majassa vaan siirtyi heimonsa joukkoon. Jooseppi sai vielä saman heinäkuun lopulla asuintoverikseen toisen erakon Petsamosta. Tuttuja olivat miehet entisiltä helmien etsintäajoilta samoilta palkisilta. Wegelius asui erakkona Petsamon puolella jääden rajojen taakse. Kukapa häntä siellä korvessa ehti tavoittamaan aseveljien vaihtuessa kovalla kiireellä. Saksalaiset menivät ja venäläiset tulivat. Kesäkuussa tuli Wegeliuksen mökille sotilaita, jotka ilmoittivat, että olisi siirryttävä Arkangelin maisemiin paremmille kalavesille. Wegelius tunsi hyvin erämaat ja suunnisti kohti Suomea ja Raja-Jooseppia. Kun erinäiset muodollisuudet oli hoidettu viranomaisten kanssa, hän asettui Joosepin kaveriksi.

Talvi 1945–1946 oli ankara. Sotaväki oli verottanut pioneeriongillaan pahasti Luton seudunkin kalakantaan. Tapasin Joosepin viimeksi Suomun kämpällä talvikalassa marraskuussa 1945. Kylmissään miehet söivät siikaa tulen loisteella. Muisteltiin kesäistä kylpemistä Raja-Joosepin saunassa. Silloin hän hakkasi itseään katajavastalla. Nyt hän neuvoi minulle, kuinka kataja haudotaan niin, etteivät sen neulaset pistele.

Kerrotaan heidän sopineen keskenään Wegeliuksen kanssa, että kun jompikumpi kuolee, kaveri odottaa kolme päivää**. Raamatussa kun sanotaan silloin tultavan noutamaan sinne ylös jommallekummalle puolelle. Että asiasta saataisiin kerrankin varmuus, on lähtövuorossa olevan tultava kertomaan, onko taivas olemassa.

Kun Jooseppi oli ollut kuolleena kolme päivää, lähti Wegelius ilmoittamaan lähimmälle viranomaiselle asiasta. – Mutta Jooseppi petti. Ei mitään sanaa tullut, vaikka niin oli sovittu.

* Heinäkuussa 1945 Vaarini oli 21-vuotias, täytti pian 22 vuotta.

** Irlannissa kuulin saman legendan, mutta heille syynä oli lyijypitoinen kotipolttoinen, joka saattoi tainnuttaa juojansa kolmeksi päiväksi - "kuolleista heräämisiä" tapahtui sata vuotta sitten vielä usein.