Altista itsesi nelivuotiaan maailmalle

Samaan aikaan kun kaikki muut olivat kesäfestareilla tai kauan odotetulla ensimmäisellä ulkomaan reissulla pandemian jälkeen minulla oli ihan oma seikkailuni; olin lapsenlikkana nippanappa nelivuotiaalle. Muutaman tunnin larppaus metrinpätkän maailmaan oli kuin Liisalla Ihmemaassa. Suosittelen lämpimästi joka ikiselle, on virkistävää nähdä maailma nelivuotiaan silmin.

Miten paljon niin pieni tietääkään! Ja miten paljon hän haluaa tietää lisää. Kysymyksiä sinkoili kuin palloja Wimbledonissa. Apua, osasinko vastata niin, etten aiheuttanut huolta ja painajaisia? Miten iso vastuu aikuisella onkaan!

Varsinainen vastuullisuuden kohokohta sattui illalla nukkumaan käydessä, kun hetken pötköttelyn jälkeen lapsi tokaisi: Sanni-täti, vaippa tuntuu kummalta, sinä laitoit sen väärin päin...

Omien lasten lapsuusvuosista on jo niin pitkä aika, etten muista, millaista silloin oli (vaipatkin olivat erilaisia). Olivatko he yhtä teräviä? Varmasti hekin innostuivat kaikesta maan ja taivaan välillä. Muistan hetkiä ja tapahtumia, onneksi valokuvat auttavat siinä. Mutta en muista, miltä minusta tuntui. Mistä asioista lapsukaiseni iloitsivat? Tai mitkä olivat heidän suurimmat pelkonsa? Mistä kaikesta minä iloitsin? Toivottavasti iloitsin edes jostain, enkä vain suorittanut lapsiperhe-elämää sellaisena kuin kuvittelin, että sen pitää olla. Toivottavasti en uskonut ruuhkavuosikauhisteluja, vaan annoin virran viedä ja otin kaiken irti arjesta.

Pieni ihmisen taimi peilaa itseään muuta maailmaa, muita ihmisiä vasten. Pandemian aikana kasvaneilla ovat kontaktit olleet vähissä. Mutta sittenkin se sama tyyppi, joka vielä vähän aikaa sitten vierasti niin ettei edes tohtinut päin katsoa, pyllersi nyt luottavaisin mielin syliin. Se onkin arvokkainta, mitä ihmisten kesken voi saavuttaa: luottamus toiseen. Pyllerrystä unohtamatta.

Onneksi kesä on perhejuhlien aikaa. Matkani kaninkolossa jatkuu, kun tapaamme pienen oppaani kanssa jälleen ensi viikonloppuna!