Mun mummoni muni mun mammani

Case Rydmanista huolimatta viikonlopun mielenkiintoisin uutinen oli, että 70 prosenttia Piilaaksossa työskentelevistä naisista on pakastanut munasolunsa viimeisen 15 vuoden aikana. Eli yli 2/3 yhdessä maailman sykkivimmistä ja kunnianhimoisimmista työympäristöistä työskentelevistä haluaa lapsia, mutta ei vielä. Asiaa käsitellään Senja Larsenin Helsingin Sanomien Visio-liitteelle kirjoittamassa artikkelissa.

Se on hyvä uutinen, koska eihän halu perustaa perhe voi meihin istutetun arvomaailman mukaisesti olla muuta. Se on huolestuttava uutinen, koska ihan kaikkea biologiassamme emme pysty vieläkään säätelemään, ja odotukset perheonnesta ”sitten joskus” voivat päätyä pettymykseen. Se on todella huolestuttava uutinen, koska tämä mahdollisuus kasvattaa osaltaan kuilua hyvä- ja huono-osaisten välillä; vain kaikista rikkaimmalla osalla ihmiskuntaa on mahdollisuus yrittää pysäyttää aika.

Senja Larsenin Piilaakson pakastemunat -artikkelissa on onneksi käsitelty myös keinohedelmöityksen riskejä. Käsittääkseni hedelmöittyminen ja alkion kehittyminen ovat edelleen yhtä epävarmoja kuin aina ennenkin, nyt jännityskerrointa lisää pakastus- ja säilytysprosessi sekä esimerkiksi se, että entistä vanhempien äitien kehot eivät välttämättä toimi synnytyskoneistona alkuperäissuunnitelmien mukaisesti.

Muistiini on jäänyt arvio, että pakastetulla munasolulla hedelmöityksen onnistumisen mahdollisuus on 10 prosenttia. Tästä syystä hedelmöityshoidoissa pakastetaan mieluummin alkioita, joilla on paremmat selviytymismahdollisuudet.

Missähän vaiheessa abortinvastustajat hiffaavat hedelmöitysklinikoiden pakastetut sukusolut ja alkiot? Siellähän makaa tuhansia ”sieluja” pelastettavana. Voisiko niiden omistajia – miksi hedelmöitysklinikoiden asiakkaita tässä kontekstissa pitäisikään kutsua – velvoittaa pakkoraskauteen?

Artikkelissa viitattiin myös sangen ansiokkaasti lisääntymisaiheen tasa-arvotematiikkaan. Miksi luonto on ollut niin julma, että se on jättänyt naisen hedelmällisen vaiheen suorastaan naurettavan lyhyeksi? Siitähän kaikessa tässä on kyse. Toki myös siitä, että sopivaa siittäjää, siis isähahmoa, toista vanhempaa, miksi häntä kutsutaankaan, ei löydy nyky-yhteiskunnassa yhtä helposti kuin agraariaikoina.

Miksi naisen hedelmällisyysaika ei ole pidentynyt samaan tahtiin kuin ihmisten odotettavissa oleva elinikä? Olisiko tämäkin ratkaistu jo tieteen keinoin, jos vaakalaudalla olisi miesten hedelmällisyys? Tämähän alkaa kuulostaa ihan ehkäisyn ympärillä käytävältä keskustelulta.

Vanhemmuus, siihen pyrkiminen, sen välttely, sen ajoittaminen, ovat kaikki henkilökohtaisia valintoja. Mutta kun tuhannet – miljoonat – ihmiset tekevät samansuuntaisia valintoja, niillä on merkitystä kansakunnille, yhteisöille, valtioille. Kärjistäen voisi sanoa, että pian biologisesti otollisimpaan aikaan lapsia laittavat maailmaan vain köyhät, joilla ei ole valinnan mahdollisuutta. Tarvitaanko jatkossa yhdistettyjä palvelutalo- ja päiväkotipalveluita saman perheen vanhemmille ja jälkikasvulle?

Lainsäädännälläkin on väliä. Omien, ehkä vanhentuneiden tietojeni mukaan Suomessa saa säilyttää pakastettuja sukusoluja vain 10 vuotta. Onko ura siinä vaiheessa uurastettu ja pakastaja-Elvi valmis äidiksi?

Innoittaja-artikkeli lienee maksumuurin takana. Linkki kumminkin.