Citius, altius, fortius

 

Tasan eivät ole lusikat jaettu, eikun miten se menikään.

”Nyt laskette vuorotellen vesiliukumäestä, minä otan aikaa.”

Tähän vuosien takaiseen lauseeseen kilpistyy elämänmittainen inhoni kaikkea kilpailemista kohtaan.

Nuori, innokas liikunnanopettaja halusi innostaa meitä +20-vuotiaita opiskelijoita vesiliukumäkeen järjestämällä kivan pikku kilpailun. Täysin absurdi tilanne; eihän ketään tarvitse innostaa vesiliukumäkeen. Meiltä kilpailuhengettömiltä kivat pikku kisailut vievät viimeisenkin uskon liikuntatunteihin, ehkä vähän myös ihmisyyteen.

Toisinaan mietin, olenko ainoa, joka ei tunne kilpailuhengen rullaavan sisuskaluissaan.

Ihmisyys avataan eteemme erilaisten vastakkainasetteluiden kautta. Oletko aamu- vai iltaihminen? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, järki vai tunne? Juotko kahvia vai teetä? Oletko konservatiivi vai liberaali? Tykkäätkö enemmän modernista arkkitehtuurista kuin perinteisestä rakentamisesta?

Tutkijat ja tilastotieteilijät, saati naistenlehtien toimittajat ja nettivisailujen tekijät eivät ole osanneet nostaa framille ihmiskuntaa todella jakavaa asiaa; kilpailuhenkeä tai sen totaalista puuttumista. Kaikessa julkisessa keskustelussa lähdetään siitä perusolettamuksesta, että ihmisrotua vie eteenpäin tarve kilpailla, voittaa, päihittää muut.

Yritä siinä sitten selittää, että voittaminen ja eritysesti sillä kerskuminen on noloa.

Taisin miettiä vajaavaisuuttani ensimmäistä kertaa jalkapallokentän laidalla. (Olin siihen saakka ajatellut, että vesiliukumäki-episodi todistaa vain sen, että liikunnanopettajat ovat oma, omituinen ihmisrotunsa.) Kun seurasin oman jälkikasvuni sinnikästä kirmailua pallon perässä, en voinut kuin ihmetellä, miten ketään voi kiinnostaa maalin tekeminen ja pelin voittaminen niin paljon.

En ole täysin immuuni kilpailuhengelle. Joskus työjutuissa tai muissa tiimiytymistilanteissa olen tuntenut me-henkeä ja tehnyt kaikkeni, jotta meidän porukka päihittäisi muut. Mutta silloinkin hönkä on liittynyt enemmän meihin kuin voittamiseen sinänsä.

Erilaisissa pelitilanteissa on ennemminkin helpotus hävitä kuin joutua hyvittelemään voittajan roolissa muille "olitte tekin ihan hyviä". Ilmeisesti golf sopisi minulle, eikös siinä pelata enimmäkseen itseään vastaan? Ja kilpailutilanteissa pelaajien lähtötilanne huomioidaan tasoituksin.

(Golfaavan aviomieheni ei kannata vielä teroittaa harjoittelumailoja, lajissa on monta muuta juttua, jotka vierottavat minut siitä.)

Kysyin ihmisiltä omassa Facebook-tarinassani, kuinka moni heistä kokee olevansa kilpailuhenkinen. Aluksi näytti siltä, että jakauma on juuri sellainen kuin olen aina kuvitellut; valtaosa ihmisistä on ihan eri planeetalta. Vaan lopputulos olikin melkoinen yllätys. Ihan kohtalaisella 40 hengen otannalla jako oli fifty-fifty, yhtä paljon kilpailuhenkisiä ja -hengettömiä.

Mitä tästä voi päätellä? Ainakin sen, että alkupäätelmäni maailmanmenoa ja mediaa pyörittävistä kilpailuhenkisestä rodusta pitää paikkansa. Me ei-niin-kilpailuhenkiset olemme hiljaa taipumuksestamme, koska se poikkeaa oletetusta normista.

Olen tilanteen pakosta sulautunut ihan kohtalaisesti vallitsevaan kilpailukäsitykseen. Aina silloin tällöin suostun pelaamaan jopa lautapelejä. Mutta vain niitä, joissa pelataan enempi omia aivonystyröitä kuin vierustoveria vastaan. Kieltäydyn tyystin sellaisista peleistä, joissa menestyminen edellyttää pelikaverin etenemisen sabotointia.

Valittu pelitapa kiteyttää kivasti elämänasenteeni.